Viidestoista runo

Äiti lieto Lemminkäisen aina koissa arvelevi:
"Minne on saanut Lemminkäinen, kunne Kaukoni
kaonnut,
kun ei kuulu jo tulevan matkoiltansa maailmassa?"

Ei tieä emo poloinen eikä kantaja katala,
missä liikkuvi lihansa, vierevi oma verensä,
kävikö käpymäkeä, kanervaista kangasmaata,
vai meni meren selällä, lakkipäillä lainehilla,
vaiko suuressa soassa, kapinassa kauheassa,
joss' on verta säärivarsi, polven korkeus punaista.

Kyllikki, korea nainen, katseleikse, käänteleikse
koissa lieto Lemminkäisen, Kaukomielen kartanossa.
Katsoi illalla sukoa, huomenella harjoansa;
niin päivänä muutamana, huomenna moniahana
jo veri suasta vuoti, hurme harjasta norahti.

Kyllikki, korea nainen, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jo nyt on mennyt mies minulta, kaunis Kaukoni
kaonnut
matkoille majattomille, teille tietämättömille:
veri jo vuotavi suasta, hurme harjasta noruvi!"

Siitä äiti Lemminkäisen itse katsovi sukoa;
itse itkulle apeutui: "Voi, poloisen, päiviäni,
angervoisen, aikojani! Jo nyt on poikani, poloisen,
jopa, laiton, lapsueni saanut päiville pahoille!
Tuho on poikoa pätöistä hukka lieto Lemminkäistä:
jo suka verin valuvi, harja hurmehin noruvi!"

Kourin helmansa kokosi, käsivarsin vaattehensa.
Pian juoksi matkan pitkän, sekä juoksi jotta joutui:
mäet mätkyi mennessänsä, norot nousi, vaarat vaipui,
ylähäiset maat aleni, alahaiset maat yleni.

Tuli Pohjolan tuville. Kysytteli poikoansa,
kysytteli, lausutteli: "Oi sie Pohjolan emäntä!
Kunne saatoit Lemminkäisen, minne poikani menetit?"

Louhi, Pohjolan emäntä, tuop' on tuohon vastaeli:
"Enpä tieä poikoasi, kunne kulki ja katosi.
Istutin oron rekehen, korjahan kovan tulisen;
oisko uhkuhun uponnut, meren jäälle jähmettynyt
vai saanut sutosen suuhun, karhun kauhean kitahan?"

Sanoi äiti Lemminkäisen: "Jo vainen valehtelitki!
Susi ei syö minun sukua, karhu ei kaa'a Lemminkäistä:
sormin sortavi sutoset, käsin karhut kaatelevi.
Kunp' on et sanone tuota, kunne saatoit Lemminkäisen,
rikon uksen uuen riihen, taitan sampuen sarahat."

Sanoi Pohjolan emäntä: "Syötin miehen syöneheksi,
juotin miehen juoneheksi, apatin alanenäksi;
istutin venon perähän, laitoin kosket laskemahan.
Enkä tuota tunnekana, kunne sai katala raukka,
koskihinko kuohuvihin, virtoihin vipajavihin."

Sanoi äiti Lemminkäisen: "Jo vainen valehtelitki!
Sano tarkkoja tosia, valehia viimeisiä,
kunne saatoit Lemminkäisen, kaotit kalevalaisen,
taikka surmasi tulevi, kuolemasi kohtoavi!"

Sanoi Pohjolan emäntä: "Jospa jo sanon toenki:
panin hirvet hiihtämähän, jalopeurat jaksamahan,
ruunat suuret suistamahan, varsat valjastuttamahan;
laitoin joutsenen hakuhun, pyhän linnun pyyäntähän.
Nyt en tuota tunnekana, mi on tullunna tuhoksi,
esteheksi ennättännä, kun ei kuulu jo tulevan
morsianta pyytämähän, tyttöä anelemahan."

Emo etsi eksynyttä, kaonnutta kaipoavi.
Juoksi suuret suot sutena, kulki korvet kontiona,
ve'et saukkona samosi, maat käveli mauriaisna,
neuliaisna niemen reunat, jäniksenä järven rannat.
Kivet syrjähän sytäsi, kannot käänti kallellehen,
risut siirti tien sivuhun, haot potki portahiksi.

Viikon etsi eksynyttä, viikon etsi, eipä löyä.
Kysyi puilta poikoansa, kaipasi kaonnuttansa.
Puu puheli, honka huokui, tammi taiten vastaeli:
"On huolta itsestäniki huolimatta poiastasi,
kun olen koville luotu, pantu päiville pahoille:
pinopuiksi pilkkumahan, haloiksi hakattamahan,
riutumahan riihipuiksi, kaskipuiksi kaatumahan."

Viikon etsi eksynyttä, viikon etsi eikä löyä.
Tiehyt vastahan tulevi; niin tielle kumarteleikse:
"Oi tiehyt, Jumalan luoma! Etkö nähnyt poikoani,
kullaista omenatani, hope'ista sauvoani?"

Tiehyt taiten vastaeli sekä lausui ja pakisi:
"On huolta itsestäniki huolimatta poiastasi,
kun olen koville luotu, pantu päiville pahoille:
joka koiran juostavaksi, ratsahan ajeltavaksi,
kovan kengän käytäväksi, kannan karskuteltavaksi."

Viikon etsi eksynyttä, viikon etsi, eipä löyä.
Kuuhut vastahan tulevi; niin kuulle kumarteleikse:
"Kuu kulta, Jumalan luoma! Etkö nähnyt poikoani,
kullaista omenatani, hope'ista sauvoani?"

Tuo kuuhut, Jumalan luoma, taiten kyllä vastaeli:
"On huolta itsestäniki huolimatta poiastasi,
kun olen koville luotu, pantu päiville pahoille:
yksin öitä kulkemahan, pakkasella paistamahan,
talvet tarkoin valvomahan, kesäksi katoamahan."

Viikon etsi eksynyttä, viikon etsi eikä löyä.
Päivyt vastahan tulevi; päivälle kumarteleikse:
"Oi päivyt, Jumalan luoma! Etkö nähnyt poikoani,
kullaista omenatani, hope'ista sauvoani?"

Jopa päivyt jonki tiesi, arvaeli aurinkoinen:
"Jo on poikasi, poloisen, kaotettu, kuoletettu
Tuonen mustahan jokehen, Manalan ikivetehen:
mennyt koskia kolisten, myötävirtoja vilisten
tuonne Tuonelan perille, Manalan alantehille."

Siitä äiti Lemminkäisen itse itkulle hyräytyi.
Meni seppojen pajahan: "Oi sie seppo Ilmarinen!
Taoit ennen, taoit eilen, taopa tänäki päänä!
Varta vaskinen harava, piitä piihin rautaisihin;
piit tao satoa syltä, varsi viittä valmistellos!"

Se on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen,
vartti vaskisen haravan, piitti piillä rautaisilla;
piit takoi satoa syltä, varren viittä valmisteli.

Itse äiti Lemminkäisen saapi rautaisen haravan,
lenti Tuonelan joelle. Päiveä rukoelevi:
"Oi päivyt, Jumalan luoma, luoma Luojan valkeamme!
Paista hetki heltehesti, toinen himmesti hiosta,
kolmansi koko terältä: nukuttele nuiva kansa,
väsytä väki Manalan, Tuonen valta vaivuttele!"

Tuo päivyt, Jumalan luoma, luoma Luojan aurinkoinen,
lenti koivun konkelolle, lepän lengolle lehahti.
Paistoi hetken heltehesti, toisen himmesti hiosti,
kolmannen koko terältä: nukutteli nuivan joukon,
väsytti väen Manalan, nuoret miehet miekoillehen,
vanhat vasten sauvojansa, keski-iän keihä'ille.
Siitä lenti lepsahutti päälle taivahan tasaisen
entisellensä sijalle, majallensa muinaiselle.

Siitä äiti Lemminkäisen otti rautaisen haravan;
haravoipi poikoansa koskesta kohisevasta,
virrasta vilisevästä. Haravoipi eikä löyä.

Siitä siirtihen alemma: meni myötänsä merehen,
sukkarihmasta sulahan, vyötäröistä veen sisähän.

Haravoipi poikoansa pitkin Tuonelan jokea,
vetelevi vastavirran. Veti kerran, tuosta toisen:
saapi paian poikoansa, paian mieliksi pahoiksi;
veti vielä kerran toisen: sai sukat, hatun tapasi,
sukat suureksi suruksi, hatun mieliharmiksensa.

Astui siitäkin alemma, Manalan alantehelle.
Veti kerran pitkin vettä, kerran toisen poikki vettä,
kolmannen vitahan vettä. Kerrallapa kolmannella
elotukku sai etehen haravahan rautaisehen.

Elotukku ei se ollut: olipa lieto Lemminkäinen,
itse kaunis Kaukomieli, puuttunut haravan piihin
sormesta nimettömästä, vasemmasta varpahasta.

Nousi lieto Lemminkäinen, kohosi Kalevan poika
haravassa vaskisessa päälle selvien vesien;
vaan oli pikkuista vajalla: yhtä kättä, puolta päätä,
paljo muita muskuloita, siihen henkeä lisäksi.

Emo tuossa arvelevi, itse itkien sanovi:
"Vieläkö tästä mies tulisi, uros uusi toimeaisi?"
Päätyi korppi kuulemahan. Tuop' on tuohon vastoavi:
"Ei ole miestä mennehessä eikä tuiki tullehessa:
jo silt' on siika silmät syönyt, hauki hartiat halaisnut.
Sie päästä merehen miestä, työnnä Tuonelan jokehen!
Ehkä turskaksi tulisi, valahaksi vahvistuisi."

Tuop' on äiti Lemminkäisen eipä työnnä poikoansa.
Vetelevi vielä kerran haravalla vaskisella
pitkin Tuonelan jokea, sekä pitkin jotta poikki,
saapi kättä, saapi päätä, saapi puolen selkäluuta,
toisen puolen kylkiluuta, monta muuta muskulata.
Niistä poikoa rakenti, laati lieto Lemminkäistä.

Liitteli lihat lihoihin, luut on luihin luikahutti,
jäsenet jäsenihinsä, suonet suonten sortumihin.

Itse suonia siteli, päitä suonten solmieli,
suonilankoa lukevi sanoen sanalla tuolla:
"Sorea on suonten vaimo, Suonetar, sorea vaimo,
soma suonten kehreäjä sorealla kehrinpuulla,
vaskisella värttinällä, rautaisella rattahalla!
Tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa,
suonisykkyrä sylissä, kalvokääri kainalossa
suonia sitelemähän, päitä suonten solmimahan
haavoissa halennehissa, rei'issä revennehissä!

"Kun ei tuosta kyllin liene, onp' on impi ilman päällä
venehellä vaskisella, purrella punaperällä.
Tule, impi, ilman päältä, neiti, taivahan navalta!

Soua suonista venettä, jäsenistä järkyttele,
soua luun lomia myöten, jäsenten rakoja myöten!

"Sijallensa suonet laita, asemellensa aseta:
suutatusten suuret suonet, valtasuonet vastatusten,
limitysten liutasuonet, pienet suonet pääksytysten!

"Siit' ota utuinen neula, sulkkuniitti neulan päässä!
Ompele utuisin neuloin, tinaneuloin tikkaele,
päitä suonten solmiele, silkkinauhoilla sitele!

"Kun ei tuosta kyllä liene, itse ilmoinen jumala,
valjastele varsojasi, rakentele ratsujasi!
Aja kirjakorjinesi läpi luun, läpi jäsenen,
läpi liikkumalihojen, läpi suonten soljuvaisten!
Liitä luu lihoa myöten, suoni suonen päätä myöten,
luo hopea luun lomahan, kulta suonen sortumahan!

"Mist' on kalvo katkennunna, siihen kalvo kasvattele,
mistä suonta sortununna, siihen suonta solmiele,
kusta verta veihlähtännä, siihen verta vierettele;
kusta luu luhoksi mennyt, siihen luuta luikahuta,
kusta liikkunna lihoa, siihen liittele lihoa,
sijallensa siunaele, asemellensa aseta:
luu luuhun, liha liha'an, jäsenet jäsenihinsä!"

Sillä äiti Lemminkäisen loi miehen, uron sukesi
entisillehen eloille, muinaisille muo'oillensa.

Sai suonet lukeneheksi, päät suonten si'elleheksi,
ei miestä sanalliseksi, lasta lausehelliseksi.

Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Mistä nyt voie saatanehe, simatilkka tuotanehe,
jolla voian voipunutta, pahoin-tullutta parannan,
jotta mies sanoille saisi, vierähtäisi virsillehen?

"Mehiläinen, meiän lintu, metsän kukkien kuningas!
Lähe nyt mettä noutamahan, simoa tavottamahan
mieluisasta Metsolasta, tarkasta Tapiolasta,
monen kukkasen kuvusta, monen heinän helpehestä
kipehille voitehiksi, pahoille parantehiksi!"

Mehiläinen, liukas lintu, jopa lenti löyhäytti
mieluisahan Metsolahan, tarkkahan Tapiolahan.
Nokki kukkia keolta, keitti mettä kielellänsä
kuuen kukkasen nenästä, sa'an heinän helpehestä.
Niin tulla tuhuttelevi, käyä käärämöittelevi,
kaikki siipensä simassa, sulkansa sulassa meessä.

Itse äiti Lemminkäisen otti noita voitehia,
niillä voiti voipunutta, pahoin-tullutta paranti:
ei tullut apua noista, saanut miehelle sanoja.

Siitä tuon sanoiksi virkki: "Mehiläinen, lintuseni!
Lennä tuonne toisialle, ylitse meren yheksän
saarehen selällisehen, metisehen manterehen,
Tuurin uutehen tupahan, Palvoisen laettomahan!
Siell' on mettä mieluhista, siellä voietta hyveä,
joka suonihin sopivi, jäsenihin kelpoavi.
Tuop' on niitä voitehia, kanna niitä katsehia
vian päälle pannakseni, vammoille valellakseni!"

Mehiläinen, mies kepeä, taasen lenti liihytteli
ylitse meren yheksän, meri-puolen kymmenettä.
Lenti päivän, lenti toisen, lenti kohta kolmannenki,
ruokosella istumatta, lehellä levähtämättä,
saarehen selällisehen, metisehen manterehen,
korvalle tulisen kosken, pyhän virran pyörtehelle.

Siellä mettä keitettihin, rasvoja rakennettihin,
pikkuisissa pottiloissa, kaunoisissa kattiloissa,
peukalon mahuttavissa, sormenpään sovittavissa.

Mehiläinen, mies kepeä, saip' on niitä voitehia.
Vähän aikoa kuluvi, pikkuisen pirahtelevi:
jo tulla turahtelevi, saa'a saaveroittelevi,
kuusi kuppia sylissä, seitsemän selän takana,
ne on täynnä voitehia, täynnä rasvoja hyviä.

Itse äiti Lemminkäisen voiti noilla voitehilla,
yheksillä voitehilla, kaheksilla katsehilla:
ei vielä apua saanut, tok' ei tuostana tavannut.

Niin sanoi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Mehiläinen, ilman lintu! Lennä tuonne kolmas kerta
ylähäksi taivosehen, päälle taivosen yheksän!
Siell' on viljalta simoa, siellä mettä mielin määrin,
joilla ennen Luoja loitsi, puheli puhas Jumala,
voiti Luoja lapsiansa pahan vallan vammaksissa.
Kasta siipesi simassa, sulkasi sulassa meessä,
tuo simoa siivessäsi, kanna mettä kaapussasi
kipehille voitehiksi, vammoille valantehiksi!"

Mehiläinen, mielilintu, hänpä tuon sanoiksi saatti:
"Mitenkä mä sinne pääsen, minä mies vähäväkinen!"

"Hyvä on sinne päästäksesi, kaunis kaapsahellaksesi:
yli kuun, alatse päivän, toivon tähtien välitse.
Lennät päivän löyhyttelet kuutamoisen kulmaluille,
siitä toisen siuottelet otavaisen olkapäille,
kolmannen kohotteleihet seitsentähtisen selälle;
siit' on matkoa palanen, pikkarainen piiramata
perille pyhän Jumalan, asunnoille autuahan."

Mehiläinen maasta nousi, simasiipi mättähältä;
jopa lenti löyhytteli, pienin siivin siuotteli.
Lenti kuun keheä myöten, päivän päärmettä samosi,
otavaisten olkapäitse, seitsentähtyen selitse:
lenti Luojan kellarihin, kamarihin kaikkivallan.
Siellä voietta tehä'än, rasvoja rakennetahan
hope'isissa paoissa, kultaisissa kattiloissa:
mettä kiehui keskimaissa, laoilla suloa voita,
simoa suvinenässä, päässä pohja rasvaisia.

Mehiläinen, ilman lintu, sai siitä simoja kyllin,
metosia mielin määrin. Oli aikoa vähäinen:
jo tulla tuhuttelevi, saa'a käärähyttelevi
sata sarvea sylissä, tuhat muuta muhkurata;
missä mettä, kussa vettä, kussa voietta parasta.

Siitä äiti Lemminkäisen otti suuhunsa omahan,
noita koitti kielellänsä, hyvin maistoi mielellänsä:
"Nämät on niitä voitehia, kaikkivallan katsehia,
joillapa Jumala voiti, Luoja vammoja valeli."

Siitä voiti voipunutta, pahoin-tullutta paranti.
Voiti luun lomia myöten, jäsenten rakoja myöten,
voiti alta, voiti päältä, kerran keskeä sivalti.
Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui ja pakisi:
"Nouse pois makoamasta, ylene uneksimasta
näiltä paikoilta pahoilta, kovan onnen vuotehelta!"

Nousi mies makoamasta, heräsi uneksimasta.
Jop' on saattavi sanoa, itse kielin kertoella:
"Viikon, utra, uinaelin, kauan, malkio, makasin!
Makasin unen makean, sikeäisen siuvattelin."

Sanoi äiti Lemminkäisen, itse lausui ja pakisi:
"Oisit maannut kauemminki, vielä viikomman venynyt
ilman äitittä pahatta, katalatta kantajatta.

"Sano nyt, poikani poloinen, kerro korvin kuullakseni:
mi sinun Manalle saattoi, työnti Tuonelan jokehen?"

Sanoi lieto Lemminkäinen, vastaeli äitillensä:
"Märkähattu karjanpaimen, Untamolan umpisilmä,
se minun Manalle saattoi, työnti Tuonelan jokehen.
Vesikyyn ve'estä nosti, lapokyyn on lainehesta
vasten vaivaista minua; enkä tuota tiennytkänä,
en tiennyt vesun vihoa, umpiputken ailuhia."

Sanoi äiti Lemminkäisen: "Voipa miestä mieletöintä!
Kehuit noiat noituvasi, lappalaiset laulavasi:
et tieä vesun vihoa, umpiputken ailuhia!
Veestä on vesusen synty, umpiputken lainehista,
allin aivoista hyvistä, meripääskyn pään sisästä.
Sylki Syöjätär vesille, laski laatan lainehille;
vesi sen pitkäksi venytti, päivä paistoi pehmeäksi.
Siitä tuuli tuuitteli, ve'en henki heilutteli,
aallot rannalle ajeli, tyrsky maalle tyyräeli."

Siitä äiti Lemminkäisen tuuitteli tuttuansa
entisillehen eville, muinaisille muo'oillensa,
pikkuista paremmaksiki, ehommaksi entistänsä.
Kysyi siitä poialtansa, jos oli mitä vajoa.

Sanoi lieto Lemminkäinen: "Viel' olen äijeä vajoa:
tuollapa syämykseni, tuolla tuntoni makaapi
noissa Pohjan neitosissa, kaunoisissa kassapäissä.
Homekorva Pohjan eukko eip' on anna tyttöänsä
ilman allin ampumatta, joutsenen osoamatta
tuosta Tuonelan joesta, pyhän virran pyörtehestä."

Sanoi äiti Lemminkäisen, itse lausui ja pakisi:
"Heitä herjät joutsenesi, anna allien asua
Tuonen mustassa joessa, palavissa pyörtehissä!
Sie lähe kotiperille kanssa äitisi katalan!
Vielä kiitä onneasi, julkista Jumalatasi,
kun antoi avun totisen, vielä henkihin herätti
Tuonen tieltä tiettävältä, Manalan majan periltä!
En minä mitänä voisi, en mitänä itsestäni,
ilman armotta Jumalan, toimetta totisen Luojan."

Siitä lieto Lemminkäinen jo kohta kotia läksi
kanssa armahan emonsa, kera valtavanhempansa.

Sinne nyt Kaukoni kaotan, heitän lieto Lemminkäisen
virrestäni viikommaksi. Väännän virteni välehen,
lasken laulun toisa'alle, työnnän uuelle uralle.