Yhdeskolmatta runo

Tuop' on Pohjolan emäntä, Sariolan vaimo vanha,
oli ulkona olija, askareillansa asuja.
Kuului suolta ruoskan roiske, rannalta re'en ratina.
Loi silmänsä luotehelle, käänti päätä päivän alle,
arvelee, ajattelevi: "Mi tämä väki väjyvi
minun, raukan, rannoilleni? Suurtako sotaväkeä?"

Kaaloi tuota katsomahan, likeltä tähyämähän:
ei ollut sotaväkeä; oli suuri sulhaiskansa,
vävy keskellä väkeä, hyvän rahvahan raossa.

Itse Pohjolan emäntä, Sariolan vaimo vanha,
kun tunsi vävyn tulevan, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Luulin tuulen tuulevaksi, pinon pystyn viereväksi,
meren rannan roikkivaksi, someren karehtivaksi.
Kaaloin tuota katsomahan, likeltä tähyämähän;
eipä tuuli tuullutkana, pino pysty vierrytkänä,
meren ranta rauennunna, someret karehtinunna:
vävyni väki tulevi, saoin kaksin käänteleikse!

"Mistä mä vävyni tunnen, vävyni väen seasta?
Tuttu on vävy väestä, tuttu tuomi muista puista,
tammi virpivarpasista, kuuhut taivahan tähistä.

"Vävy on mustalla orolla, niinkuin syövällä suella,
kantavalla kaarnehella, lentävällä lievehellä;
kuusi kultasirkkulaista vempelellä kukkumassa,
seitsemän siniotusta rahkehella laulamassa."

Kuuluvi kumu kujasta, aisan kalke kaivotieltä:
jo vävy pihalle saapi, vävyn kansa kartanolle.
Vävy on keskellä väkeä, hyvän rahvahan raossa,
ei ole varsin eellimäisnä eikä aivan jälkimäisnä.

"Pois, pojat, ulos, urohot, pihalle, pitimmät miehet,
rinnuksia riistamahan, rahkehia raastamahan,
aisoja alentamahan, tuomahan vävy tupahan!"

Juoksevi vävyn oronen, kirjokorja kiiättävi
pitkin appelan pihoa. Sanoi Pohjolan emäntä:
"Oi sie orja, palkkalainen, kylän kaunoinen kasakka!
Ottaos vävyn oronen, lasketellos laukkiotsa
vaskisista valjahista, tinaisista rinnuksista,
rahaisista rahkehista, vesaisista vempelistä!
Viekösi vävyn oronen, talutellos taitavasti
sulkkuisista suitsiloista, päitsistä hopeapäistä
piehtaroille pehme'ille, tasaiselle tanterelle,
vienolle vitilumelle, maalle maionkarvaiselle!

"Juottaos vävyni varsa lähisestä lähtehestä,
joka seisovi sulana, heraisena herhettävi
alla kullan kuusen juuren, alla pensivän petäjän!

"Apata vävyni varsa koropasta kultaisesta,
vaskisesta vakkasesta pestyin ohrin, lestyin leivin,
keitetyin kesäisin vehnin, survotuin suvirukihin!

"Vie siitä vävyn oronen soimelle sopimmaiselle,
ylimäiselle sijalle, ta'impahan tanhuahan!
Sito'os vävyn oronen kultaisista koltsasista
rautaisehen renkaisehen, patvisehen patsaisehen!
Pankosi vävyn orolle kappa kauroja etehen,
toinen heinän helpehiä, kolmas ruumenen muruja!

"Sukios vävyn oronen mursunluisella sualla,
jottei karva katkeaisi, sorajouhi sorkahtaisi!
Kattaos vävyn oronen loimella hope'isella,
kuomikolla kultaisella, vanumalla vaskisella!

"Kylän poiat, kyyhkyläiset! Viekätte vävy tupahan,
hivuksin hatuttomana, käen kintahattomana!

"Vuotas katselen vävyä, jos sopii vävy tupahan
ilman uksen ottamatta, pihtipuolen purkamatta,
kamanan korottamatta, kynnyksen alentamatta,
soppiseinän sortamatta, multahirren muuttamatta!

"Ei mahu vävy tupahan, hyvä lahja laipiohon
ilman uksen ottamatta, pihtipuolen purkamatta,
kamanan korottamatta, kynnyksen alentamatta,
soppiseinän sortamatta, multahirren muuttamatta:
vävy on päätänsä pitempi, korvallista korkeampi.

"Kamanat kohottukohot lakin päästä laskematta,
kynnykset alentukohot kengän kannan koskematta,
pihtipuolet välttyköhöt, ovet ilman auetkohot
tullessa vävyn tupahan, astuessa aimo miehen!

"Kiitos kaunoisen Jumalan, jo saapi vävy sisähän!
Vuotas katsahan tupoa, silmeän tuvan sisähän,
onko täällä pöyät pesty, lavitsat vesin valeltu,
siivottu sileät sillat, lautalattiat la'aistu!

"Katselen tätä tupoa enkä tuota tunnekana,
mistä puist' on pirtti tehty, mistä suoja tänne saatu,
kusta seinät seisotettu sekä lattiat laottu.

"Sivuseinä on siilin luista, periseinä peuran luista,
oviseinä osman luista, kamana karitsan luista.

"Orret on omenapuista, patsas puista patviloista,
luaslauat lumpehista, laki lahnan suomuksista.

"Rahi on rauasta rakettu, lautsat Saksan laahkoloista,
pöytä kullan kirjoiteltu, silta silkillä silattu.

"Uuni vaskesta valettu, pankko paasista hyvistä,
kiukoa meren kivistä, karsina Kalevan puista."

Sulho tungeikse tupahan, alle kattojen ajaikse.
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Terve tänneki, Jumala,
alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen!"

Sanoi Pohjolan emäntä: "Terve, terve tultuasi
tänne pienehen tupahan, matalaisehen majahan,
honkaisehen huonehesen, petäjäisehen pesähän!

"Ohoh orjapiikaseni, kylän pantu palkkalainen!
Tuopa tulta tuohen päässä, temmo tervaksen nenässä
katsellakseni vävyä, nähäkseni sulhon silmät,
sinisetkö vai punaiset vaiko vaatevalkeuiset!"

Orjapiika pikkarainen, kylän pantu palkkalainen,
toip' on tulta tuohosessa, tempoi tulta tervaksessa.

"Tuli on tuohinen rämäkkä, savu musta tervaksinen,
vävyn silmät saastuttaisi, mustuttais' ihanan muo'on:
tuopa tulta tuohuksella, vahasella valkeaista!"

Orjapiika pikkarainen, kylän pantu palkkalainen,
toip' on tulta tuohuksella, vahasella valkeaista.

Valkea savu vahainen, tuli kirkas tuohuksinen,
valotti vävyltä silmät, kirkasti vävyltä kasvot.

"Jo näen vävyni silmät: ei siniset, ei punaiset
eikä vaatevalkeuiset; meren on vaahen valkeuiset,
meren ruo'on ruskeuiset, meren kaislan kauneuiset.

"Kylän poiat, kyyhkyläiset! Viekätte tätä vävyä
isoimmille istuimille, ylimmäisille sijoille,
selin seineä sinistä, pä'in pöyteä punaista,
kohin kutsuvierahia, rinnoin rahvahan remua!"

Siitä Pohjolan emäntä syötti, juotti vierahia,
syötti suin sulassa voissa, kourin kuorekokkaroissa
noita kutsuvierahia, vävyänsä liiatenki.

Olipa lohta luotasilla, sivulla sianlihoa,
kupit kukkuraisillansa, va'it varpelaitehilla
syöä kutsuvierahien ja vävysen liiatenki.

Sanoi Pohjolan emäntä: "Oi sie piika pikkarainen!
Tuop' on tuopilla olutta, kanna kaksikorvaisella
noille kutsuvierahille, vävylleni liiatenki!"

Tuop' on piika pikkarainen, raataja rahan-alainen,
antoi tuopin totta tehä, viisivantehen vikoa,
huuhtoa humalan parrat, vaahen parrat valkoella
noilta kutsuvierahilta ja vävyltä liiatenki.

Mitä nyt olut osasi, virkki viisivantehinen,
kun oli luona laulajansa, kunnollinen kukkujansa?
Olipa vanha Väinämöinen, virren ponsi polvu'inen,
laaullisna laulajana, parahana taitajana.

Ensin ottavi olutta, siitä tuon sanoiksi virkki:
"Olukkainen, juomukkainen! Elä miestä jouten juota!
Laita miehet laulamahan, kultasuut on kukkumahan!
Isännät imehtelevät, emännät ajattelevat:
joko on laulut lauennehet, ilokielet kirvonnehet,
vai panin pahan oluen, juoksuttelin juoman kehnon,
kun ei laula laulajamme, hyreksi hyvät runomme,
kuku kultavierahamme, iloitse ilokäkemme?

"Kukas tässä kukkunevi, kenpä kielin laulanevi
näissä Pohjolan pioissa, Sariolan juomingissa?
Eipä tässä lautsat laula, kun ei lautsan istujaiset,
lattiat ei lausahtele, kun ei lattian kävijät;
eikä ikkunat iloitse, kun ei ikkunan isännät,
eikä pöykä pöyän ääret, kun ei pöyän äärelliset,
ei ne reppänät remuile, kun ei reppänän alaiset."

Oli lapsi lattialla, maitoparta pankon päässä.
Lausui lapsi lattialta, poika pankolta pakisi:
"En ole iso iältä, vahva varren kasvannolta,
vaan kuitenki kaikitenki, jos ei muut lihavat laula,
miehet paksummat pajaha, verevämmät vierettele,
niin mä laulan, laiha poika, poika kuiva, kuikuttelen;
laulan laihoilta lihoilta, kupehilta kuuttomilta
tämän iltamme iloksi, päivän kuulun kunniaksi."

Olipa ukko uunin päällä. Tuopa tuon sanoiksi virkki:
"Ei ole lasten laululoista, kurjien kujerteloista:
valehia lasten laulut, tyhjiä tytärten virret!
Anna virsi viisahalle, laulu lautsan istujalle!"

Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Onko tässä nuorisossa, koko suuressa su'ussa,
ken panisi käen kätehen, ha'an toisehen hakahan
ja saisi sanelemahan, laikahtaisi laulamahan
päivän päätyvän iloksi, illan kuulun kunniaksi?"

Sanoi ukko uunin päältä: "Ei ole tässä ennen kuultu,
ei ole kuultu eikä nähty sinä ilmoisna ikänä
parempata laulajata, tarkempata taitajata,
kuin mitä minä kujerrin, lauleskelin lapsempana,
laulelin lahen vesillä, kajahtelin kankahilla,
kukkuelin kuusikoilla, sanelin salometsillä.

"Ääni oli suuri ja sorea, säveleni sangen kaunis:
se silloin jokena juoksi, vesivirtana vilisi,
kulki kuin lyly lumella, purjelaiva lainehilla.
Vaan en nyt sanoa saata, tuot' en tarkoin tunnekana,
mikä sorti suuren äänen, äänen armahan alenti:
ei se nyt jokena juokse, lainehina lailattele,
on kuin karhi kannostossa, hangella havupetäjä,
reki rannan hiekkasilla, vene kuivilla kivillä."

Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Kun ei toista tullekana kerallani laulamahan,
yksin lähtenen runoille, laikahtanen laulamahan:
kun olen luotu laulajaksi, sattunut sanelijaksi,
en kysy kylästä tietä, päätä virren vierahalta."

Siitä vanha Väinämöinen, virren ponsi polvu'inen,
istuihen ilon teolle, laulutyölle työntelihe,
ilovirret vieressänsä, saatavillansa sanaset.

Lauloi vanha Väinämöinen, sekä lauloi jotta taitoi:
ei sanat sanoihin puutu, virret veisaten vähene;
ennen kalliot kiviä, umpilammit lumpehia.

Siinä lauloi Väinämöinen, pitkin iltoa iloitsi.
Naiset kaikki naurusuulla, miehet mielellä hyvällä
kuuntelivat, kummeksivat Väinämöisen väännätystä,
kun oli kumma kuulijanki, ime ilmankin olijan.

Sanoi vanha Väinämöinen, virkki virtensä lopulla:
"Mitäpä minusta onpi laulajaksi, taitajaksi!
En minä mitänä saata, en kuhunkana kykene.
Oisi Luoja laulamassa, suin sulin sanelemassa!
Luoja laulun lauleleisi, lauleleisi, taiteleisi.

"Laulaisi meret mesiksi, meren hiekat hernehiksi,
meren mullat maltahiksi, suoloiksi meren someret,
lehot laajat leipämaiksi, ahovieret vehnämaiksi,
mäet mämmikakkaroiksi, kalliot kananmuniksi.

"Lauleleisi, taiteleisi, saneleisi, saatteleisi,
laulaisi tähän talohon läävät täysi lähtemiä,
kujat täysi kukkapäitä, ahot maion antajia,
sata sarven kantajata, tuhat tuojoa utaren.

"Lauleleisi, taiteleisi, saneleisi, saatteleisi
isännille ilvesturkit, emännille verkaviitat,
tyttärille ummiskengät, pojille punaiset paiat.

"Annap' ainaki, Jumala, toisteki, totinen Luoja,
näin näissä elettäväksi, toiste toimieltavaksi
näissä Pohjolan pioissa, Sariolan juomingissa,
oloset jokena juosta, me'et virtana vilata
näissä Pohjolan tuvissa, Sariolan salvoksissa,
jotta päivin lauleltaisi, illoin tehtäisi iloa
iällä tämän isännän, elinajalla emännän!

"Pankohon Jumala palkan, Luoja koston kostakohon
isännälle pöyän päähän, emännällen aittahansa,
pojillen apajaveelle, kangaspuihin tyttärille,
jottei konsana katuisi, vuonna toisna voikahtaisi
näitä pitkiä pitoja, suuren joukon juominkia!"