Neljäskymmenes runo

Vaka vanha Väinämöinen laskea karehtelevi
tuon on pitkän niemen päästä, kylän kurjan kuuluvilta.
Laski laulellen vesiä, ilon lyöen lainehia.

Neiet niemien nenissä katselevat, kuuntelevat:
"Mi lienee ilo merellä, mikä laulu lainehilla,
ilo entistä parempi, laulu muita laatuisampi?"

Laski vanha Väinämöinen, laski päivän maavesiä,
päivän toisen suovesiä, kolmannen kosen vesiä.

Siinä lieto Lemminkäinen muisti muutaman sanansa
korvalla tulisen kosken, pyhän virran pyörtehessä.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Heitä, koski, kuohuminen, vesi vankka, vellominen!
Kosken tyttö, kuohuneiti! Istuite kihokivelle,
kihopaaelle paneite! Sylin aaltoja aseta,
käsin kääri käppyröitä, kourin kuohuja kohenna,
jottei riusko rinnoillemme eikä päällemme päräjä!

"Akka aaltojen-alainen, vaimo kuohun-korvallinen!
Nouse kourin kuohun päälle, yksin aallollen ylene
kuohuja kokoamahan, vaahtipäitä vaalimahan,
jottei syytöintä syseä, viatointa vierettele!

"Kivet keskellä jokea, paaet kuohun kukkuralla
otsansa alentakohon, päälakensa painakohon
matkalta punaisen purren, tieltä tervaisen venehen!

"Kun ei tuosta kyllin liene, Kivi-Kimmo, Kammon
poika,
väännä reikä vääntimellä, puhkaise purasimella
keskelle kosen kiveä, pahan paaen palleahan,
juosta purren puuttumatta, venehen vikaumatta!

"Kun ei tuosta kyllin liene, veen isäntä, vuon alio,
kivet saata sammaliksi, hauin vuoluksi venonen
kuohuja kulettaessa, mäkipäitä mentäessä!

"Neiti kosken-korvallinen, impi virran-vierellinen!
Kehreäs utuinen lanka utuisesta kuontalosta!
Veä lankasi ve'elle, sinerväsi lainehelle,
jota pitkin purren juosta, tervarinnan teuotella,
mennä miehen melkeänki, äkkiouonkin osata!

"Melatar on, mielivaimo! Ota mieluisa melasi,
jollapa piät pereä, noitivirrat viilettelet
katehen koan e'etse, noian ikkunan alatse!

"Kun ei tuosta kyllin liene, Ukko, taivahan jumala,
piä miekalla pereä, tuijota tupettomalla,
jotta juosta puisen purren, mennä mäntyisen venehen!"

Itse vanha Väinämöinen laskea karehtelevi.
Laski louhien lomitse noita kuohuja kovia;
eikä puutu puinen pursi, vene tietäjän takellu.

Äsken tuonne tultuansa noille väljille vesille
puuttui pursi juoksemasta, venonen pakenemasta.
Pursi puuttuvi lujahan, vene vieremättömäksi.

Se on seppo Ilmarinen, toinen lieto Lemminkäinen
pistivät melan merehen, lastun kuusen lainehesen;
päästeä nytystelevät tuota purtta puutoksesta:
ei ota venonen juosta eikä pääse puinen pursi.

Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi sie lieto Lemmin poika! Kallistaite katsomahan,
miss' on pursi puuttumassa, venonen takistumassa
näillä väljillä vesillä, vienolla alantehella,
kivelläkö vai haolla vaiko muulla vastuksella!"

Se on lieto Lemminkäinen pyörähtihe katsomahan.
Katsovi venosen alle, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei ole veno kivellä, ei kivellä, ei haolla:
vene on hauin hartioilla, ve'en koiran konkkaluilla!"

Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jotaki joessa onpi, hakojaki, haukiaki.
Kun lie hauin hartioilla, ve'en koiran konkkaluilla,
veä miekalla vetehen, katkaise kala kaheksi!"

Se on lieto Lemminkäinen, poika, veitikkä verevä,
miekan vyöltänsä vetävi, luunpurijan puoleltansa.
Veti miekalla meryttä, alta laian laskettavi:
itse vierähti vetehen, kourin aaltohon kohahti.

Siitä seppo Ilmarinen tarttui tukkahan urosta,
nostalti merestä miehen. Itse tuon sanoiksi virkki:
"Kaikki on mieheksi kyhätty, pantu parran kantajaksi,
lisäksi satalu'ulle, tuhannelle täytteheksi!"

Miekan vyöltänsä vetävi, tupestansa tuiman rauan,
jolla kalhaisi kaloa, alta laian läimähytti:
miekka murskaksi mureni, eipä hauki tiennytkänä.

Vaka vanha Väinämöinen tuossa tuon sanoiksi virkki:
"Ei ole teissä puolta miestä, ei urosta kolmannesta!
Kun konsa tulevi tarve, miehen mieltä vaaitahan,
silloin mieli melkeässä, kaikki toimi toisialla."

Itse miekkansa veälti, tempasi terävän rauan.
Työnti miekkansa merehen, alle laian langetteli
kalahauin hartioihin, ve'en koiran konkkaluihin.

Miekka luottihe lujahan, kitasihin kiinnittihe.
Siitä vanha Väinämöinen nostalti kaloa tuota,
veti haukia ve'estä: hauki katkesi kaheksi;
pursto pohjahan putosi, pää kavahti karpahasen.

Jo otti venonen juosta, pääsi pursi puutoksesta.
Vaka vanha Väinämöinen luotti purren luotoselle,
ravahutti rantehesen. Katselevi, kääntelevi
tuota hauin pääpaloa. Itse tuon sanoiksi virkki:
"Ken on vanhin sulholoista, sepä hauki halkomahan,
kala viploin viiltämähän, pää paloiksi pahkomahan!"

Miehet purresta puhuvat, vaimot lausui laitasilta:
"Saajanpa käet sulimmat, sormet pyytäjän pyhimmät."

Vaka vanha Väinämöinen veti veitsen huotrastansa,
kyleltänsä kylmän rauan, jolla hauin halkaisevi,
pahkovi kalan paloiksi. Itse tuon sanoiksi virkki:
"Ken on nuorin neitosista, sepä hauki keittämähän
murkinaisiksi muruiksi, kalaisiksi lounahiksi!"

Kävi neiet keittämähän kävi kilvan kymmenenki.
Siitä hauki keitetähän, murkinoiahan muruina.
Jäipä luita luotoselle, kalanluita kalliolle.

Vaka vanha Väinämöinen noita tuossa katselevi,
katselevi, kääntelevi. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mikä tuostaki tulisi, noista hauin hampahista,
leveästä leukaluusta, jos oisi sepon pajassa,
luona taitavan takojan, miehen mahtavan käsissä?"

Sanoi seppo Ilmarinen: "Ei tule tyhjästä mitänä,
kalan ruotasta kalua, ei seponkana pajassa,
luona taitavan takojan, miehen mahtavan käsissä."

Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Näistäpä toki tulisi kalanluinen kanteloinen,
kun oisi osoajata; soiton luisen laatijata."

Kun ei toista tullutkana, ei ollut osoajata,
soiton luisen laatijata, vaka vanha Väinämöinen
itse loihe laatijaksi, tekijäksi teentelihe.
Laati soiton hauinluisen, suoritti ilon ikuisen.

Kust' on koppa kanteletta? Hauin suuren leukaluusta.
Kust' on naulat kanteletta? Ne on hauin hampahista.
Kusta kielet kanteletta? Hivuksista Hiien ruunan.

Jo oli soitto suorittuna, valmihina kanteloinen,
soitto suuri hauinluinen, kantelo kalaneväinen.

Tuli tuohon nuoret miehet, tuli nainehet urohot,
tuli pojat puol'-ikäiset sekä pienet piikalapset,
tytöt nuoret, vaimot vanhat, naiset keskikertaisetki,
kanteletta katsomahan, soittoa tähyämähän.

Vaka vanha Väinämöinen käski nuoren, käski vanhan,
käski keskikertaisenki soittamahan sormillansa
tuota ruotaista romua, kalanluista kanteletta.

Soitti nuoret, soitti vanhat, soitti keskikertaisetki.
Nuoret soitti, sormet notkui, vanhat väänti, pää vapisi:
ei ilo ilolle nousnut, soitto soitolle ylennyt.

Sanoi lieto Lemminkäinen: "Oi te pojat puol'älyiset,
teki tyttäret typerät sekä muu katala kansa!
Ei ole teissä soittajata, oike'in osoajata!
Tuokatte minulle soitto, kantakatte kanteloinen
kahen polven pystyn päähän, kynnen kymmenen
nenähän!"

Siitä lieto Lemminkäinen saip' on kantelon käsille,
ilon itsensä likemmä, soiton alle sormiensa.
Soittoa sovittelevi, kanteletta kääntelevi:
eipä soitto soitakana, ei ilo iloakana.

Sanoi vanha Väinämöinen: "Ei ole tässä nuorisossa,
kansassa kasuavassa eikä vanhassa väessä
tuon on soiton soittajaista, tuon ilon iloajaista.
Joko Pohjola paremmin saisi soiton soittamahan,
tuon ilon iloamahan, jospa laitan Pohjolahan?"

Laittoi soiton Pohjolahan, saatatti Sariolahan.
Soitti pojat Pohjolassa, soitti pojat jotta piiat,
soitti miehet naisekkahat sekä naiset miehekkähät.
Itsekin emäntä soitti, tuota käänti, tuota väänti,
tuota sormin suoritteli, kynsin kymmenin piteli.

Soitti pojat Pohjolassa, soitti kansa kaikenlainen.
Ei ilo ilolle tunnu eikä soitto soitannalle:
kielet kierohon kävivät, jouhet parkuivat pahasti,
ääni kaikkui karkeasti, soitto julmasti sorisi.

Sokea sopessa nukkui, ukko vanha uunin päällä.
Ukko uunilta havannut, kiukahalta kirsahtanut
urahti unisijalta, nurahutti nurkastansa:

"Heretkätte, heittäkätte, luokatte, lopettakatte!
Puhki korvani puhuvi, läpi pääni läylentävi,
kaikki käypi karvoilleni, viepi viikoksi uneni!

"Jos ei soitto Suomen kansan vasta vaikuta ilolle
eli uuvuta unehen, maku'usen maanittele,
niin vetehen visko'otte, aaltoihin upottaotte,
tahi viekötte takaisin, soitto tuonne saattaotte
miehen tehnehen käsille, sormille sovittelijan!"

Soitto kielin kerkiävi, kantelo sanoin kajahui:
"En vielä vetehen joua, alle aaltojen asetu!
Ennen soitan soittajalla, vangun vaivan nähnehellä."

Jopa vietihin visusti, kannettihin kaunihisti
miehen laatijan kätehen, pyytänehen polvuksille.