Viideskymmenes runo

Marjatta, korea kuopus, se kauan kotona kasvoi,
korkean ison kotona, emon tuttavan tuvilla.
Piti viiet vitjat poikki, kuuet renkahat kulutti
isonsa ava'imilla, helmassa helottavilla.

Puolen kynnystä kulutti helevillä helmoillansa,
puolen hirttä päänsä päältä sile'illä silkillänsä,
puolet pihtipuolisia hienoilla hiansa suilla,
siltalaahkon lattiata kautokengän-kannoillansa.

Marjatta, korea kuopus, tuo on piika pikkarainen,
piti viikoista pyhyyttä, ajan kaiken kainoutta.
Syöpi kaunista kaloa, petäjätä pehmeätä,
ei syönyt kananmunia, kukerikun riehkatuita,
eikä lampahan lihoa, ku oli ollut oinahilla.

Emo käski lypsämähän: eipä mennyt lypsämähän.
Itse tuon sanoiksi virkki: "Ei neiti minun näköinen
koske sen lehmän nisähän, jok' on häilynyt härillä,
kun ei hiehoista herune, vasikkaisista valune."

Iso käski orin rekehen: ei istu orin rekehen.
Veikko vei emähevosen: neiti tuon sanoiksi virkki:
"En istu hevon rekehen, joka lie orilla ollut,
kun ei varsaset vetäne, kuletelle kuutiaiset."

Marjatta, korea kuopus, aina piikoina elävä,
neitosena niekottava, kassapäänä kainustava,
päätyi karjanpaimeneksi, läksi lammasten keralle.

Lampahat meni mäkeä, vuonat vuoren kukkulata;
neiti asteli ahoa, lepikköä leyhytteli
käen kullan kukkuessa, hope'isen hoilatessa.

Marjatta, korea kuopus, katselevi, kuuntelevi.
Istui marjamättähälle, vaipui vaaran rintehelle.

Tuossa tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Kuku, kultainen käkönen, hope'inen, hoilattele,
tinarinta, riukuttele, Saksan mansikka, sanele,
käynkö viikon villapäänä, kauan karjanpaimenena
näillä aavoilla ahoilla, leve'illä lehtomailla!
Kesosenko, kaksosenko, viitosenko, kuutosenko,
vainko kymmenen keseä tahi ei täytehen tätänä?"

Marjatta, korea kuopus, viikon viipyi paimenessa.
Paha on olla paimenessa, tyttölapsen liiatenki:
mato heinässä matavi, sisiliskot siuottavi.

Ei mato maellutkana, sisilisko siuotellut.
Kirkui marjanen mäeltä, puolukkainen kankahalta:
"Tule, neiti, noppimahan, punaposki, poimimahan,
tinarinta, riipimähän, vyö vaski, valitsemahan,
ennenkuin etana syöpi, mato musta muikkoavi!
Sata on saanut katsomahan, tuhat ilman istumahan,
sata neittä, tuhat naista, lapsia epälukuisin,
ei ken koskisi minuhun, poimisi minun poloisen."

Marjatta, korea kuopus, meni matkoa vähäisen,
meni marjan katsantahan, punapuolan poimintahan
hyppysillähän hyvillä, kätösillä kaunihilla.

Keksi marjasen mäeltä, punapuolan kankahalta:
on marja näkemiänsä, puola ilmoin luomiansa,
ylähähkö maasta syöä, alahahko puuhun nousta!

Tempoi kartun kankahalta, jolla marjan maahan sorti.
Niinpä marja maasta nousi kaunoisille kautoloille,
kaunoisilta kautoloilta puhtahille polviloille,
duhtahilta polviloilta heleville helmasille.

Nousi siitä vyörivoille, vyörivoilta rinnoillensa,
rinnoiltansa leuoillensa, leuoiltansa huulillensa;
siitä suuhun suikahutti, keikahutti kielellensä,
kieleltä keruksisihin, siitä vatsahan valahti.

Marjatta, korea kuopus, tuosta tyytyi, tuosta täytyi,
tuosta paksuksi panihe, lihavaksi liittelihe.

Alkoi pauloitta asua, ilman vyöttä völlehtiä,
käyä saunassa saloa, pime'issä pistelläitä.

Emo aina arvelevi, äitinsä ajattelevi:
"Mi on meiän Marjatalla, ku meiän kotikanalla,
kun se pauloitta asuvi, aina vyöttä völlehtivi,
käypi saunassa saloa, pime'issä pisteleikse?"

Lapsi saattavi sanoa, lapsi pieni lausuella:
"Se on meiän Marjatalla, sepä Kurjetta rukalla,
kun oli paljon paimenessa, kauan karjassa käveli."

Kantoi kohtua kovoa, vatsantäyttä vaikeata
kuuta seitsemän, kaheksan, ynnähän yheksän kuuta,
vaimon vanha'an lukuhun kuuta puolen kymmenettä.

Niin kuulla kymmenennellä impi tuskalle tulevi:
kohtu kääntyvi kovaksi, painuvi pakolliseksi.

Kysyi kylpyä emolta: "Oi, emoni, armahani!
Laita suojoa sijoa, lämpymyttä huonehutta
piian pieniksi pyhiksi, vaimon vaivahuoneheksi!"

Emo saattavi sanoa, oma vanhin vastaella:
"Voi sinua, hiien huora! Kenen oot makaelema?
Ootko miehen naimattoman eli nainehen urohon?"

Marjatta, korea kuopus, tuop' on tuohon vastoavi:
"En ole miehen naimattoman enkä nainehen urohon.
Menin marjahan mäelle, punapuolan poimentahan,
otin marjan mielelläni, toisen kerran kielelläni.
Se kävi kerustimille, siitä vatsahan valahti:
tuosta tyy'yin, tuosta täy'yin, tuosta sain kohulliseksi."

Kysyi kylpyä isolta: "Oi isoni, armahani!
Anna suojoa sijoa, lämpymyttä huonehutta,
jossa huono hoivan saisi, piika piinansa pitäisi!"

Iso saattavi sanoa, taatto taisi vastaella:
"Mene, portto, poikemmaksi, tulen lautta, tuonnemmaksi,
kontion kivikoloihin, karhun louhikammioihin,
sinne, portto, poikimahan, tulen lautta, lapsimahan!"

Marjatta, korea kuopus, tuop' on taiten vastaeli:
"En mä portto ollekana, tulen lautta lienekänä.
Olen miehen suuren saava, jalon synnyn synnyttävä,
joll' on valta vallallenki, väki Väinämöisellenki."

Jo on piika pintehissä, minne mennä, kunne käyä,
kusta kylpyä kysellä. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Piltti, pienin piikojani, paras palkkalaisiani!
Käypä kylpyä kylästä, saunoa Saraojalta,
jossa huono hoivan saisi, piika piinansa pitäisi!
Käy pian, välehen jou'u, välehemmin tarvitahan!"

Piltti, piika pikkarainen, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Keltä mä kysyn kylyä, keltä aihelen apua?"

Sanoi meiän Marjattainen, itse virkki, noin nimesi:
"Kysy Ruotuksen kylyä, saunoa Sarajan-suista!"

Piltti, piika pikkarainen, tuo oli nöyrä neuvottava,
kärkäs ilman käskemättä, kehumattaki kepeä,
utuna ulos menevi, savuna pihalle saapi.
Kourin helmansa kokosi, käsin kääri vaattehensa,
sekä juoksi jotta joutui kohin Ruotuksen kotia.
Mäet mätkyi mennessänsä, vaarat notkui noustessansa,
kävyt hyppi kankahalla, someret hajosi suolla.
Tuli Ruotuksen tupahan, sai sisälle salvoksehen.

Ruma Ruotus paitulainen syöpi, juopi suurten lailla
päässä pöyän paioillansa, aivan aivinaisillansa.

Lausui Ruotus ruoaltansa, tiuskui tiskinsä nojalta:
"Mitä sie sanot, katala? Kuta, kurja, juoksentelet?"

Piltti, piika pikkarainen, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Läksin kylpyä kylästä, saunoa Saraojalta,
jossa huono hoivan saisi: avun ange tarvitseisi."

Ruma Ruotuksen emäntä käet puuskassa käveli,
liehoi sillan liitoksella, laahoi keskilattialla.
Itse ennätti kysyä, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kellen kylpyä kyselet, kellen aihelet apua?"

Sanoi Piltti, pieni piika: "Kysyn meiän Marjatalle."

Ruma Ruotuksen emäntä itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei kylyt kylähän joua, ei saunat Sarajan suulta.
On kyly kytömäellä, hepohuone hongikossa
tuliporton poiat saa'a, lautan lapsensa latoa:
kun hevonen hengännevi, niinp' on siinä kylpeötte!"

Piltti, piika pikkarainen, pian pistihe takaisin,
sekä juoksi jotta joutui. Sanoi tultua ta'atse:
"Ei ole kylpyä kylässä, saunoa Saraojalla.
Ruma Ruotuksen emäntä sanan virkkoi, noin nimesi:
'Ei kylyt kylähän joua, ei saunat Sarajan suulta.
On kyly kytömäellä, hepohuone hongikossa
tuliporton poiat saa'a, lautan lapsensa latoa:
kun hevonen hengännevi, niin on siinä kylpeköhön!'
Niinp' on, niin sanoi mokomin, niinpä vainen vastaeli."

Marjatta, matala neiti, tuosta täytyi itkemähän.
Itse tuon sanoiksi virkki: "Lähteä minun tulevi
niinkuin muinenki kasakan eli orjan palkollisen
lähteä kytömäelle, käyä hongikkokeolle!"

Käsin kääri vaattehensa, kourin helmansa kokosi;
otti vastan varjoksensa, lehen lempi suojaksensa.
Astua taputtelevi vatsanvaivoissa kovissa
huonehesen hongikkohon, tallihin Tapiomäelle.

Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Tule, Luoja, turvakseni, avukseni, armollinen,
näissä töissä työlähissä, ajoissa ani kovissa!
Päästä piika pintehestä, vaimo vatsanvääntehestä,
ettei vaivoihin vajoisi, tuskihinsa tummeneisi!"

Niin perille päästyänsä itse tuon sanoiksi virkki:
"Henkeäs, hyvä hevonen, huokoas, vetäjä varsa,
kylylöyly löyhäytä, sauna lämpöinen lähetä,
jotta, huono, hoivan saisin! Avun, ange, tarvitseisin."

Henkäsi hyvä hevonen, huokasi vetäjä varsa
vatsan kautta vaivaloisen: min hevonen hengähtävi,
on kuin löyly lyötäessä, viskattaessa vetonen.

Marjatta, matala neiti, pyhä piika pikkarainen,
kylpi kylyn kyllältänsä, vatsan löylyn vallaltansa.
Teki tuonne pienen poian, latoi lapsensa vakaisen
heinille hevosen luoksi, sorajouhen soimen päähän.

Pesi pienen poikuensa, kääri kääreliinahansa;
otti pojan polvillensa, laittoi lapsen helmahansa.

Piiletteli poiuttansa, kasvatteli kaunoistansa,
kullaista omenuttansa, hope'ista sauvoansa.
Sylissänsä syöttelevi, käsissänsä kääntelevi.

Laski pojan polvillensa, lapsen lantehuisillensa,
alkoi päätänsä sukia, hapsiansa harjaella:
katoi poika polviltansa, lapsi lannepuoliltansa.

Marjatta, matala neiti, tuosta tuskille tulevi.
Rapasihe etsimähän. Etsi pientä poiuttansa,
kullaista omenuttansa, hope'ista sauvoansa
alta jauhavan kivosen, alta juoksevan jalaksen,
alta seulan seulottavan, alta korvon kannettavan,
puiten
puut, jaellen ruohot, hajotellen hienot heinät.

Viikon etsi poiuttansa, poiuttansa, pienuttansa.
Etsi mäiltä, männiköiltä, kannoilta, kanervikoilta,
katsoen joka kanervan, joka varvikon vatoen,
kaivellen katajajuuret, ojennellen puien oksat.

Astua ajattelevi, käyä kääperöittelevi:
Tähti vastahan tulevi. Tähelle kumarteleikse:
"Oi Tähti, Jumalan luoma! Etkö tieä poiuttani,
miss' on pieni poikueni, kultainen omenueni?"

Tähti taisi vastaella: "Tietäisinkö, en sanoisi.
Hänpä on minunki luonut näille päiville pahoille,
kylmillä kimaltamahan, pime'illä pilkkimähän."

Astua ajattelevi, käyä kääperöittelevi:
Kuuhut vastahan tulevi. Niin Kuulle kumarteleikse:
"Oi Kuuhut, Jumalan luoma! Etkö tieä poiuttani,
miss' on pieni poikueni, kultainen omenueni?"

Kuuhut taisi vastaella: "Tietäisinkö, en sanoisi.
Hänpä on minunki luonut näille päiville pahoille,
yksin öillä valvomahan, päivällä makoamahan."

Astua ajattelevi, käyä kääperöittelevi:
päätyi Päivyt vastahansa. Päivälle kumarteleikse:
"Oi Päivyt, Jumalan luoma! Etkö tieä poiuttani,
miss' on pieni poikueni, kultainen omenueni?"

Päivyt taiten vastaeli: "Kyllä tieän poikuesi!
Hänpä on minunki luonut näille päiville hyville,
kullassa kulisemahan, hopeassa helkkimähän.

"Jopa tieän poikuesi! Voi, poloinen, poiuttasi!
Tuoll' on pieni poikuesi, kultainen omenuesi,
onp' on suossa suonivyöstä, kankahassa kainalosta."

Marjatta, matala neiti, etsi suolta poikoansa.
Poika suolta löyettihin, tuolta tuotihin kotia.

Siitä meiän Marjatalle kasvoi poika kaunokainen.
Ei tieä nimeä tuolle, millä mainita nimellä.
Emo kutsui kukkaseksi, vieras vennon joutioksi.

Etsittihin ristijätä, katsottihin kastajata.
Tuli
ukko ristimähän, Virokannas kastamahan.

Ukko tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"En mä risti riivattua, katalata kastakana,
kun ei ensin tutkittane, tutkittane, tuomittane."

Kenpä tuohon tutkijaksi, tutkijaksi, tuomariksi?
Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen,
sepä tuohon tutkijaksi, tutkijaksi, tuomariksi!

Vaka vanha Väinämöinen tuop' on tuossa tuomitsevi:
"Kun lie poika suolta saatu, maalta marjasta si'ennyt,
poika maahan pantakohon, marjamättähän sivulle,
tahi suolle vietäköhön, puulla päähän lyötäköhön!"

Puhui poika puolikuinen, kaksiviikkoinen kajahui:
"Ohoh sinua, ukko utra, ukko utra, unteloinen,
kun olet tuhmin tuominnunna, väärin laskenna lakia!
Eipä syistä suuremmista, töistä tuhmemmistakana
itseäsi suolle viety eikä puulla päähän lyöty,
kun sa miesnä nuorempana lainasit emosi lapsen
oman pääsi päästimeksi, itsesi lunastimeksi.

"Ei sinua silloinkana, eip' on vielä suolle viety,
kun sa miesnä nuorempana menettelit neiet nuoret
alle aaltojen syvien, päälle mustien mutien."

Ukko risti ripsahutti, kasti lapsen kapsahutti
Karjalan kuninkahaksi, kaiken vallan vartijaksi.

Siitä suuttui Väinämöinen, jopa suuttui ja häpesi.
Itse läksi astumahan rannalle merelliselle.
Tuossa loihe laulamahan, lauloi kerran viimeisensä:
lauloi vaskisen venehen, kuparisen umpipurren.

Itse istuvi perähän, läksi selvälle selälle.
Virkki vielä mennessänsä, lausui lähtiellessänsä:
"Annapas ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla,
taas minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan
uuen sammon saattajaksi, uuen soiton suorijaksi,
uuen kuun kulettajaksi, uuen päivän päästäjäksi,
kun ei kuuta, aurinkoa eikä ilmaista iloa."

Siitä vanha Väinämöinen laskea karehtelevi
venehellä vaskisella, kuutilla kuparisella
yläisihin maaemihin, alaisihin taivosihin.

Sinne puuttui pursinensa, venehinensä väsähtyi.
Jätti kantelon jälille, soiton Suomelle sorean,
kansalle ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa.

Suuni jo sulkea pitäisi, kiinni kieleni sitoa,
laata virren laulannasta, heretä heläjännästä.
Hevonenki hengähtävi matkan pitkän mentyänsä,
rautanenki raukeavi kesäheinän lyötyänsä,
vetonenki vierähtävi joen polvet juostuansa,
tulonenki tuikahtavi yön pitkän palettuansa;
niin miks' ei runo väsyisi, virret vienot vierähtäisi
illan pitkiltä iloilta, päivänlaskun laulannoilta?

Noin kuulin saneltavaksi, toisin tutkaeltavaksi:
"Eipä koski vuolaskana laske vettänsä loputen,
eikä laulaja hyväinen laula tyynni taitoansa.
Mieli on jäämähän parempi kuin on kesken katkemahan."

Niin luonen, lopettanenki, herennenki, heittänenki.
Kerin virteni kerälle, sykkyrälle syylättelen,
panen aitan parven päähän, luisten lukkojen sisälle,
jost' ei pääse päivinänsä, selviä sinä ikänä
ilman luien lonsumatta, leukojen leveämättä,
hammasten hajoamatta, kielen keikkelehtämättä.

Mitäs tuosta, jos ma laulan, jos ma paljoki pajahan,
jos laulan jokaisen lakson, joka kuusikon kujerran!
Ei ole emo elossa, oma vanhin valvehella
eikä kulta kuulemassa, oma armas oppimassa:
on mua kuuset kuulemassa, hongan oksat oppimassa,
koivun lehvät lempimässä, pihlajat pitelemässä.

Piennä jäin minä emosta, matalana maammostani.
Jäin kuin kiuruksi kivelle, rastahaksi rauniolle,
kiuruna kivertämähän, rastahana raikkumahan,
vaimon vierahan varahan, ehtohon emintimäisen.

Se mun karkotti, katalan, ajoi lapsen armottoman
tuulipuolelle tupoa, pohjaispuolelle kotia,
vieä tuulen turvatointa, ahavaisen armotointa.

Sainpa, kiuru, kiertämähän, lintu kurja, kulkemahan,
vieno, maita vieremähän, vaivainen, vaeltamahan,
joka tuulen tuntemahan, ärjynnän älyämähän,
vilussa värisemähän, pakkasessa parkumahan.

Moni nyt minulla onpi, usea olettelevi
virkkaja vihaisen äänen, äänen tuiman tuikuttaja.
Ken se kieltäni kirosi, kenpä ääntä ärjähteli;
soimasi sorisevani, lausui liioin laulavani,
pahasti pajattavani, väärin virttä vääntäväni.

Elkätte, hyvät imeiset, tuota ouoksi otelko,
jos ma, lapsi, liioin lauloin, pieni, pilpatin pahasti!
En ole opissa ollut, käynyt mailla mahtimiesten,
saanut ulkoa sanoja, loitompata lausehia.

Muut kaikki oli opissa, mie en joutanut kotoa
emon ainoan avusta, yksinäisen ympäriltä.
Piti oppia kotona, oman aitan orren alla,
oman äitin värttinöillä, veikon veistoslastusilla,
senki piennä, pikkaraisna, paitaressuna pahaisna.

Vaan kuitenki kaikitenki la'un hiihin laulajoille,
la'un hiihin, latvan taitoin, oksat karsin, tien osoitin.
Siitäpä nyt tie menevi, ura uusi urkenevi
laajemmille laulajoille, runsahammille runoille,
nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa.