Kolmaskymmenes runo

Ahti poika, aino poika, lieto poika Lemminkäinen
aamulla ani varahin, aivan aika-huomenessa
astuihen alusmajoille, läksi laivavalkamoille.

Siinä itki puinen pursi, hanka rauta haikeroitsi:
"Mi minusta laatimasta, kurjasta kuvoamasta!
Ei Ahti sotia soua kuunna, kymmennä kesänä
hopeankana halulla, kullankana tarpehella."

Se on lieto Lemminkäinen iski purtta vanttuhulla,
kirjasuulla kintahalla. Itse tuon sanoiksi virkki:
"Elä huoli, hongan pinta, varpelaitainen, valita!
Vielä saat sotia käyä, tappeloita tallustella:
lienet täynnä soutajia päivän huomenen perästä."

Astuvi emonsa luoksi, itse tuon sanoiksi virkki:
"Et nyt itkene, emoni, valittane, vanhempani,
jos menen johonkuhunki, suorime sotatiloille.
Juohtui juoni mieleheni, tuuma aivohon osasi
kaatakseni Pohjan kansa, kostoakseni katalat."

Emo estellä käkesi, varoitteli vaimo vanha:
"Ellös menkö, poikaseni, noihin Pohjolan sotihin!
Siellä surmasi tulevi, kuolemasi kohtoavi."

Mitä huoli Lemminkäinen! Toki mietti mennäksensä,
lähteäksensä lupasi. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mistä saisin miehen toisen, sekä miehen jotta miekan
Ahille soan avuksi, liioin voivalle lisäksi?

"Onpa Tiera tieossani, Kuura kuulemaisissani!
Siitä saanen miehen toisen, sekä miehen jotta miekan
Ahille soan avuksi, liioin voivalle lisäksi."

Kulkevi kylitse tuonne, teitse Tieran kartanohon.
Sanoi sinne saatuansa, toimitteli tultuansa:

"Tieraseni, tiettyiseni, armaiseni, ainoiseni!
Tokko muistat muinaistamme, entistä elämätämme,
kun ennen kahen kävimme suurilla sotatiloilla?
Ei ollut sitä kyleä, kuss' ei kymmenen taloa;
ei ollut sitä taloa, kuss' ei kymmenen urosta;
ei ollut sitä urosta eikä miestä melkeätä,
kuta emme kaatanehet ja kahen kapistanehet."

Iso päätyi ikkunassa keihäsvartta vuolemassa,
emo aitan kynnyksellä kirnua kolistamassa,
veljekset veräjän suussa laitioita laatimassa,
sisarekset sillan päässä vaippoja vanuttamassa.

Virkkoi iso ikkunasta, emo aitan kynnykseltä,
veljekset veräjän suusta, sisarekset sillan päästä:
"Ei Tiera sotahan joua, Tieran tuura tappelohon!
Tiera on tehnyt kuulun kaupan, ikikaupan iskenynnä:
vast' on nainut naisen nuoren, ottanut oman emännän;
viel' on nännit näppimättä, rinnat riuahuttamatta."

Tiera päätyi kiukahalla, Kuura uunin korvasella:
jalan kenki kiukahalla, toisen pankon partahalla,
veräjällä vyöteleikse, ulkona kävysteleikse.
Tempoi Tiera keihä'änsä; ei ole keiho suuren suuri
eikä keiho pienen pieni, keiho keskikertahinen:
heponen sulalla seisoi, varsa vaapui lappealla,
susi ulvoi suoverolla, karhu karjui naulan tiessä.

Sylkytteli keihoansa, sylkytteli, nyrskytteli:
sylen syöksi keihäsvartta peltohon saviperähän,
nurmehen nukattomahan, maahan mättähättömähän.

Työnti Tiera keihä'änsä Ahin keihojen keselle,
sekä läksi jotta joutui Ahille soan avuksi.

Siitä Ahti Saarelainen lykkäsi venon vesille
kuni kyyn kulon-alaisen eli käärmehen elävän.
Läksi luoen luotehesen tuolle Pohjolan merelle.

Silloin Pohjolan emäntä pakkasen pahan lähetti
tuolle Pohjolan merelle, ulapalle aukealle.

Itse tuon sanoiksi virkki, sekä käski jotta lausui:
"Pakko poika pienokainen, oma kaunis kasvattini!
Lähe tuonne, kunne käsken, kunne käsken ja kehoitan!
Kylmä veitikän venonen, pursi lieto Lemminkäisen
selvälle meren selälle, ulapalle aukealle!
Kylmä itseki isäntä, jää'ä veitikkä vesille,
jottei pääse päivinänsä, selviä sinä ikänä,
kun en pääsne päästämähän, kerinne kehittämähän!"

Pakkanen pahansukuinen ja poika pahantapainen
läksi merta kylmämähän, aaltoja asettamahan.
Jopa tuonne mennessänsä, maata matkaellessansa
puut puri lehettömäksi, heinät helpehettömäksi.

Sitte sinne saatuansa meren Pohjan partahalle,
äärettömän äyrähälle, heti yönä ensimäisnä
lahet kylmi, lammet kylmi, meren rannat rapsutteli;
viel' ei merta kylmänynnä, aaltoja asettanunna.
Pieni on peiponen selällä, västäräkki lainehilla:
senki on kynnet kylmämättä, pää pieni palelematta.

Äsken tuosta toisna yönä jopa suureksi sukeutui,
heittihe hävyttömäksi, kovin kasvoi kauheaksi.
Kylmi silloin täyen kylmän, väki pakkasen paleli:
kylmi jäätä kyynäsvarren, satoi lunta sauvan varren,
kylmi veitikän venehen, Ahin laivan lainehille.

Aikoi kylmeä Ahinki, jääteä jalon urohon;
jopa kynsiä kyseli, anoi alta varpahia.
Siitä suuttui Lemminkäinen, siitä suuttui ja pahastui;
tunki Pakkasen tulehen, työnti rautarauniohon.

Käsin Pakkasen piteli, kovan ilman kouristeli.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Pakkanen, Puhurin poika, talven poika hyyelmöinen!
Elä kylmä kynsiäni, vaai varpahuisiani
eläkä koske korviani, elä päätäni palele!

"Kyll' on sulla kylmämistä, paljoki palelemista
ilman ihmisen ihotta, emon tuoman ruumihitta:
kylmä soita, kylmä maita, kylmä kylmiä kiviä,
palele vesipajuja, pane haavan pahkuroita,
koivun kuoria kolota, närehiä näykkäele,
elä ihmisen ihoa, karvoja kavon tekemän!

"Kun et tuosta kyllin saane, kylmä muita kummempia!
Kylmä kuumia kiviä, palavoita paateroita,
rautaisia kallioita, vuoria teräksisiä,
Vuoksen koskea kovoa, Imatrata ilkeätä,
kurimuksen kulkun suuta, kinahmia kauheata!

"Joko nyt sanon sukusi, kuuluttelen kunniasi?
Tieänpä sinun sukusi, tieän kaiken kasvantasi:
Pakkanen pajuilla syntyi, kova ilma koivikolla
Pohjolan koan perässä, Pimentolan pirtin päässä
ikiturmasta isosta, emosta epattomasta.

"Kukas Pakkasen imetti, kovan ilman kostutteli,
kun oli maammo maiotoinna, emonen utaretoinna?

"Kyyhyt Pakkasen imetti, kyy imetti, käärme syötti
nännillä nenättömillä, utarella uuttomalla;
pohjaistuuli tuuitteli, vilu ilma viihytteli
pahoilla pajupuroilla, here'illä hettehillä.

"Sai poika pahantapainen, tuli turmion-alainen.
Ei ollut nimeä vielä pojalla epäpäöllä.
Pantihin nimi pahalle: pantihinpa Pakkaseksi.

"Siitä aioilla ajeli, risukoissa ripsutteli;
kesät heilui hettehissä, suurimmilla suon selillä;
talvet mäiski männiköissä, pelmusi petäjiköissä,
kolkkaeli koivikoissa, lepiköissä leyhkäeli.
Kylmi puita ja pehuja, tasoitteli tanteria,
puri puut lehettömäksi, kanervat kukittomaksi,
pilvat hongista piristi, laski lastut mäntylöistä.

"Joko nyt suureksi sukesit, ylenit ylen ehoksi,
aioit kylmeä minua, kohotella korviani,
alta jalkoja anella, päältä kynsiä kysellä?

"Etp' on kylmäne minua, et pahoin palellekana!
Tulen tungen sukkahani, kekälehet kenkähäni,
hienot hiilet helmoihini, panun alle paulojeni,
Pakkasen palelematta, kovan ilman koskematta.

"Tuonne ma sinun manoan Pohjan pitkähän perähän.
Sitte sinne tultuasi, kotihisi käytyäsi
kylmä kattilat tulelle, hiilet uunin lietoselle,
käet naisen taikinahan, poika neitosen povehen,
utarihin uuhen maito, vatsahan hevosen varsa!

"Et sinä sitä totelle, niin tuonne sinun manoan
Hiien hiilien sekahan, Lemmon liesikiukahille.
Siellä tungeite tulehen, asetu alasimelle
sepän panna paljallansa, vasaralla valkkaella,
panna paljalla lujasti, vasaralla vaikeasti!

"Et totelle tuotakana, vääjänne väheäkänä,
vielä muistan muunkin paikan, arvoan yhen aluen:
vien suusi suven sijahan, kielesi kesän kotihin,
jost' et pääse päivinäsi, selviä sinä ikänä,
kun en tulle päästämähän ja käyne kerittämähän."

Pakkanen, Puhurin poika, jo tunsi tuhon tulevan;
alkoi armoa anella. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tehkämme sula sovinto toinen ei toistansa viata
sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana!

"Jos mun kuulet kylmäväksi, toiste tuhmin liikkuvaksi,
niin tunge tulisijahan, vaivuttele valkeahan,
sepän hiilien sekahan, alle ahjon Ilmarisen!
Tahi vie suvehen suuni, kieleni kesän kotihin,
etten pääse päivinäni, selviä sinä ikänä!"

Siitä lieto Lemminkäinen jätti laivan jäätehesen,
sotapurren puutoksehen, itse eellehen menevi.
Tiera tuossa toisna miesnä väänti veitikän jälessä.

Tallasi tasaista jäätä, sileätä siuotteli.
Astui päivän, tuosta toisen; päivänäpä kolmantena
jo näkyvi Nälkäniemi, kylä kurja kuumottavi.

Astui alle niemen linnan. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Onko linnassa lihoa ja kalaista kartanossa
urohille uupuneille, miehille väsynehille?"
Ollut ei linnassa lihoa, ei kalaista kartanossa.

Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli:
"Tuli, polta tuhma linna, vesi vieköhön mokoman!"
Itse eistyvi etemmä, ylös korpehen kohosi,
matkoille majattomille, teille tietämättömille.

Siitä lieto Lemminkäinen, tuo on kaunis Kaukomieli,
keritsi kiveltä villat, katkoi karvat kalliolta,
suoritteli sukkasiksi, kiirehteli kintahiksi
vilun suurihin sijoihin, pakkasen palelemihin.

Läksi tietä tietämähän, ojelvoista oppimahan:
tiehyt metsähän vetävi, ojelvoinen ottelevi.

Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli:
"Ohoh Tiera veikkoseni! Jo nyt jou'uimme johonki,
kuuksi päiväksi kululle, ilman rannallen iäksi!"

Tiera tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Kostohonpa, koito raukat, kostohon, kovaosaiset,
saimme suurehen sotahan pimeähän Pohjolahan
oman hengen heitteheksi, itsemme ikimenoksi
näillä paikoilla pahoilla, teillä tietämättömillä.

"Emme tuota tunnekana, emme tunne, emme tieä,
mikä tie vetävi meiät, kuka juoni juohattavi
kuolemahan korven päähän, kaatumahan kankahalle,
korppien kotisijoille, variksien vainioille.

"Siinä korpit siirtelevät, linnut liiat kantelevat:
saavat lintuset lihoa, varikset varia verta,
korpit noukan kostuketta meiän, raukan, raaoistamme;
luumme luovat rauniolle, kantavat kivikarille.

"Ei tieä emo poloinen eikä kantaja katala,
missä liikkuvi lihansa, vierevi oma verensä,
onko suuressa soassa, tasapäässä tappelossa,
vaiko suurella selällä, lakehilla lainehilla,
vai käypi käpymäkeä, vaelsi varvikkosaloa.

"Ei emo mitänä tieä poloisesta poiastansa:
emo tiesi kuolleheksi, kantaja kaonneheksi.
Noinpa itkevi emoni, valittavi vanhempani:
'Tuoll' on poikani, poloisen, tuolla, vaivaisen, varani
Tuonen toukojen panossa, Kalman maien karhinnassa.
Saapi nyt minun pojalta, minun, laiton, lapseltani,
saapi jouset jouten olla, jalot kaaret kuivaella,
lintuset hyvin lihota, pyyt lehossa pyrhistellä,
kontiot kovin elellä, peurat pellon piehtaroia.'"

Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli:
"Niin on, niin, emo poloinen, niinpä, kantaja katala!
Kasvatit kanoja parven, koko joukon joutsenia:
tuli tuuli, niin hajotti, tuli lempo, niin levitti,
yhet sinne, toiset tänne, jonnekunne kolmannetki.

"Kyllä muistan muinaisenki, arvoan ajan paremman,
kun kulimme kukkasina, marjoina omilla mailla:
moni katsoi muotohomme, vartehemme valkotteli.
Ei kuin nyt tätä nykyä, tällä inhalla iällä:
yks' on tuuli tuttujamme, päivä ennen nähtyjämme;
senki pilvet peittelevät, satehet salaelevat.

"Vaan en huoli huolimahan, suuresti sureksimahan,
jos immet hyvin eläisi, kassapäiset kalkettaisi,
naiset kaikki naurusuulla, mesimielin morsiamet,
ikävissä itkemättä, huolihin häviämättä.

"Viel' ei meitä noiat noiu, noiat noiu, näe näkijät
näille teille kuolevaksi, matkoille masenevaksi,
nuorena nukahtavaksi, verevänä viereväksi.

"Minkä noiat noitunevat, kunka nähnevät näkijät,
kotihinsa koitukohon, majahansa maatukohon!
Noitukohot itsiänsä, laulakohot lapsiansa,
sukuansa surmatkohot, heimoansa herjatkohot!

"Ei ennen minun isoni eikä valtavanhempani
nouatellut noian mieltä, lahjoitellut lappalaista.
Noin sanoi minun isoni, noin sanon minä itseki:
varjele, vakainen Luoja, kaitse, kaunoinen Jumala,
auta armokourallasi, väkevällä vallallasi
miesten mielijuohtehista, akkojen ajatuksista,
pakinoista partasuien, pakinoist' on parratointen!
Ole ainaisna apuna, vakaisena vartijana,
ettei poika pois tulisi, emon tuoma erkaneisi
Luojan luomalta la'ulta, Jumalan sukeamalta!"

Siitä lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli,
laati huolista hevoset, murehista mustat ruunat,
päitset päivistä pahoista, satulat salavihoista.
Hyppäsi hyvän selälle, hyvän laukin lautasille;
ajoa ramuttelevi Tieran tuttavan keralla.
Ajoi rannat raskutellen, hiekkarannat herskytellen
luoksi ehtoisen emonsa, tykö valtavanhempansa.

Siihen Kaukoni kaotan virrestäni viikommaksi,
Tieran tielle toimittelen kotihinsa kulkemahan.
Itse virren vierähytän, panen toiselle tolalle.