Yhdesneljättä runo

Kasvatti emo kanoja, suuren joukon joutsenia.
Kanat aialle asetti, joutsenet joelle saattoi.
Tuli kokko, niin kohotti, tuli haukka, niin hajotti,
siipilintu, niin sirotti: yhen kantoi Karjalahan,
toisen vei Venäjän maalle, kolmannen kotihin heitti.

Minkä vei Venäehelle, siitä kasvoi kaupanmiesi;
minkä kantoi Karjalahan, siitä se Kalervo kasvoi;
kunkapa kotihin heitti, se sikesi Untamoinen
ison päiviksi pahoiksi, emon mielimurtehiksi.

Untamoinen verkot laski Kalervon kalavetehen;
Kalervoinen verkot katsoi, kalat konttihin kokosi.
Untamo, utala miesi, sepä suuttui ja vihastui.
Teki soan sormistansa, kämmenpäistänsä keräjät,
toran nosti totkusilta, artin ahvenmaimasilta.

Torelivat, tappelivat, eikä voita toinen toista:
minkä toistansa tokaisi, sen sai itse vastahansa.

Jopa tuosta toisen kerran, kahen, kolmen päivän päästä
Kalervoinen kauran kylvi Untamon tuvan ta'aksi.

Untamolan uljas uuhi söi Kalervon kaurakylvön.
Kalervoisen kärtsä koira repi uuhen Untamolta.

Untamo uhittelevi Kalervolle veljellensä,
surmata su'un Kalervon, lyöä suuret, lyöä pienet,
koko kansan kolhaella, tuvat polttoa poroksi.

Laittoi miehet miekka vyölle, urohot ase kätehen,
pojat pienet piikki vyölle, kaunot kassara olalle;
läksi suurehen sotahan vasten veljeä omoa.

Kalervoisen kaunis minjä istui ikkunan lähellä.
Katsoi ulos ikkunasta, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Onko tuo savu sakea vai onpi pimeä pilvi
noien peltojen perillä, kujan uuen ulkopäässä?"

Ei ollut ume umakka eikäpä savu sakea:
ne oli Untamon urohot, tulla suorivat sotahan.

Tuli Untamon urohot, saivat miehet miekka vyöllä.
Kaatoivat Kalervon joukon, su'un suuren surmasivat,
talon polttivat poroksi, tasoittivat tantereksi.

Jäi yksi Kalervon impi kera vatsan vaivaloisen.
Senpä Untamon urohot veivät kanssansa kotihin
pirtin pienen pyyhkijäksi, lattian lakaisijaksi.

Oli aikoa vähäisen; syntyi pieni poikalapsi
emollen osattomalle. Miksi tuo nimitetähän?
Emo kutsui Kullervoksi, Untamo sotijaloksi.

Pantihinpa poika pieni, orpolapsi laitettihin
tuutuhun tutajamahan, kätkyehen liekkumahan.

Liekkui lapsi kätkyessä, lapsi liekkui, tukka löyhki.
Liekkui päivän, liekkui toisen; jopa kohta kolmantena,
kun tuo poika potkaisihe, potkaisihe, ponnistihe,
katkaisi kapalovyönsä, pääsi päälle peittehensä,
särki liekun lehmuksisen, kaikki riepunsa revitti.

Nähtihin hyvä tulevan, keksittihin kelpoavan.
Untamola vuottelevi tätä tästä kasvavaksi,
mieltyväksi, miestyväksi, oike'in urostuvaksi,
saavaksi sataisen orjan, tuhantisen turpuvaksi.

Kasvoi kuuta kaksi, kolme. Jopa kuuna kolmantena
poika polven korkeuisna alkoi itse arvaella:
"Kunpa saisin suuremmaksi, vahvistuisin varreltani,
kostaisin isoni kohlut, maksaisin emoni mahlat!"

Saipa kuulla Untamoinen. Itse tuon sanoiksi virkki:
"Tästä saa sukuni surma, tästä kasvavi Kalervo!"

Urohot ajattelevat, akat kaikki arvelevat,
minne poika pantanehe, kunne surma saatanehe.

Pannahanpa puolikkohon, työnnetähän tynnyrihin;
siitä vieähän vetehen, lasketahan lainehesen.

Käyähänpä katsomahan kahen, kolmen yön perästä,
joko on hukkunut vetehen, kuollut poika puolikkohon!

Ei ole hukkunut vetehen, kuollut poika puolikkohon!
Poika oli pääsnyt puolikosta istui aaltojen selässä
vapa vaskinen käessä, siima silkkinen perässä;
onkivi meren kaloja, merivettä mittoavi:
melke'in meressä vettä, kun on kaksi kauhallista;
oisko oike'in mitata, osa kolmatta tulisi.

Untamo ajattelevi: "Mihin poika pantanehe,
kunne tuo tuhottanehe, kusta surma saatanehe?"

Käski orjansa kerätä koivuja, kovia puita,
honkia satahavuja, tiettäviä tervaksia
yhen poian polttimeksi, Kullervon kaottimeksi.

Koottihin, keräeltihin koivuja, kovia puita,
honkia satahavuja, tiettäviä tervaksia,
tuohia tuhat rekeä, sata syltä saarnipuita.
Tuli puihin tuiskattihin, roviohon roiskattihin,
siihen poika paiskattihin keskelle tulen palavan.

Paloi päivän, tuosta toisen, paloi päivän kolmannenki.
Käytihin katsastamahan: poik' oli porossa polvin,
kypenissä kyynäsvarsin, hiilikoukkunen käessä,
millä tulta kiihottavi, hiiliä kokoelevi,
katomatta karvankana, kutrisen kähertymättä!

Untamo ä'itteleikse: "Mihin poika pantanehe,
kunne tuo tuhottanehe, surma tuolle saatanehe?"
Poika puuhun hirtetähän, tammehen ripustetahan.

Kului yötä kaksi, kolme, saman verran päiviäki.
Untamo ajattelevi: "Aik' on käyä katsomahan,
joko Kullervo katosi, kuoli poika hirsipuuhun."

Laittoi orjan katsomahan. Orja toi sanan takaisin:
"Ei ole Kullervo kaonnut, kuollut poika hirsipuuhun!
Poika puuta kirjoittavi pieni piikkonen käessä.
Koko puu kuvia täynnä, täynnä tammi kirjoitusta:
siinä miehet, siinä miekat, siinä keihä'ät sivulla."

Mitäs autti Untamoisen tuon pojan katalan kanssa!
Kuinka surmat suoritteli, kuinka kuolemat sukesi,
poika ei puutu surman suuhun eikä kuole kuitenkana.

Piti viimeinki väsyä suorimasta surmiansa,
kasvatella Kullervoinen, orja poikana omana.

Sanoi Untamo sanansa, itse virkki, noin nimesi:
"Kun elänet kaunihisti, aina siivolla asunet,
saat olla talossa tässä, orjan töitä toimitella.
Palkka pannahan jälestä, ansiosta arvatahan:
vyöhyt vyöllesi korea tahi korvalle kolahus."

Kun oli Kullervo kohonnut, saanut vartta vaaksan verran,
tuopa työlle työnnetähän, raaolle rakennetahan,
lapsen pienen katsontahan, sormi pienen souantahan:
"Katso lasta kaunihisti, syötä lasta, syö itseki!
Rievut virrassa viruta, pese pienet vaattehuiset!"

Katsoi lasta päivän, kaksi: käen katkoi, silmän kaivoi.
Siitä kohta kolmannella lapsen tauilla tapatti,
rievut viskoi virran vieä, kätkyen tulella poltti.

Untamo ajattelevi: "Ei tämä tähän sopiva
lapsen pienen katsontahan, sormi pienen souantahan!
En tieä, kuhun panisin, kulle työlle työnteleisin.
Panenko kasken kaa'antahan?" Pani kasken kaa'antahan.

Kullervo, Kalervon poika, tuossa tuon sanoiksi virkki:
"Äsken lienen mies minäki, kun saan kirvehen kätehen,
paljo katsoa parempi, entistäni armahampi:
lienen mies viien veroinen, uros kuuen-kummallinen."

Meni seppolan pajahan. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi on seppo veikkoseni! Taos mulle tapparainen!

Tao kirves miestä myöten; rauta raatajan mukahan!
Lähen kasken kaa'antahan, solkikoivun sorrantahan."

Seppä tarpehen takovi, kirvehen kerittelevi.
Saip' on kirves miestä myöten, rauta raatajan mukahan.

Kullervo, Kalervon poika, hioi siitä kirvehensä;
päivän kirvestä hiovi, illan vartta valmistavi.

Suorihe kasken ajohon korkealle korpimaalle,
parahasen parsikkohon, hirveähän hirsikköhön.

Iski puuta kirvehellä, tempasi tasaterällä:
kerralla hyvätki hirret, pahat puolella menevi.

Vihoin kaatoi viisi puuta, kaiketi kaheksan puuta.
Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Lempo tuota raatakohon! Hiisi hirret kaatakohon!"

Kavahutti kannon päähän, niin huhuta heiahutti,
vihellytti, viuahutti. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sini kaski kaatukahan, koivu solki sortukahan,
kuni ääni kuulunevi, kuni vierrevi vihellys!

"Elköhön vesa venykö, elköhön koretko korsi
sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana
kaskessa Kalervon poian, otoksessa oivan miehen!

"Ottaisiko maa orahan, nousisiko nuori laiho,
sekä korsi korteuisi, jotta varsi varteuisi,
elköhön tereä tehkö, varsi päätä valmistako!"

Untamoinen, mies utala, kävi tuota katsomahan
kaskea Kalervon poian, ajamoa uuen orjan:
ei kaski kaselle tunnu, ajamaksi nuoren miehen.

Untamo ajattelevi: "Ei tämä tähän sopiva!
Hyvän hirsikön pilasi, kaatoi parsikon parahan!
En tieä, kuhun panisin, kulle työlle työnteleisin.
Panenko aitojen panohon?" Pani aitojen panohon.

Kullervo, Kalervon poika, jopa aitoa panevi.
Kohastansa kokkahongat aiaksiksi asettelevi,
kokonansa korpikuuset seipähiksi pistelevi;
veti vitsakset lujahan pisimmistä pihlajista;
pani aian umpinaisen, veräjättömän kyhäsi.
Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Ku ei lintuna kohonne, kahen siiven siuotelle,
elköhön ylitse pääskö aiasta Kalervon poian!"

Untamo osaelevi tulla tuota katsomahan
aitoa Kalervon poian, sotaorjan sortamoa.

Näki aian aukottoman, raottoman, reiättömän,
jok' oli pantu maaemästä, ylös pilvihin osattu.

Sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei tämä tähän sopiva!
Pani aian aukottoman, veräjättömän kyhäsi,
tuon on nosti taivosehen, ylös pilvihin kohotti:
en tuosta ylitse pääse enkä reiästä sisälle!
En tieä, mihin panisin, kulle työlle työnteleisin.
Panenko puimahan rukihit?" Pani puimahan rukihit.

Kullervo, Kalervon poika, jo oli puimassa rukihit:
pui rukihit ruumeniksi, olet kaunaksi kaotti.

Tulipa isäntä tuohon, kävi itse katsomahan
puintoa Kalervon poian, Kullervoisen kolkintoa:
rukihit on ruumenina, olet kaunoina kahisi!

Untamo ä'itteleikse: "Ei ole tästä raatajasta!
Kulle työlle työntänenki, työnsä tuhmin turmelevi.
Joko vien Venäehelle tahi kaupin Karjalahan
Ilmariselle sepolle, sepon paljan painajaksi?"

Möi siitä Kalervon poian, pani kaupan Karjalahan
Ilmariselle sepolle, takojalle taitavalle.

Minpä seppo tuosta antoi? Äijän seppo tuosta antoi:
kaksi kattilarania, kolme koukun puoliskoa,
viisi viikatekulua, kuusi kuokan kuolioa
miehestä mitättömästä, orjasta epäpäöstä.