Kolmasneljättä runo

Kullervo, Kalervon poika, otti konttihin evästä,
ajoi lehmät suota myöten, itse kangasta kapusi.
Sanan virkki vieressänsä, kertoeli käyessänsä:
"Voi minä poloinen poika, voi poika polon-alainen!
Jo minä johonki jou'uin, jou'uin joutavan jälille,
härän hännän paimeneksi, vasikkojen vaalijaksi,
joka suon on sotkijaksi, maan pahan matelijaksi!"

Istui maahan mättähälle, päätyi päivän rintehesen.
Siinä virkki virsissänsä, lauluissansa noin lateli:
"Paistapa, Jumalan päivä, Herran kehrä, hellittele
sepon karjan kaitsijalle, emännällen ensinkänä!
Emäntä hyvin elävi, vehnäsiä viiltelevi,
piirosia pistelevi, voita päälle vuolaisevi.
Paimen parka kuivan leivän, kuivan kuoren kurskuttavi,
kauraisen kavertelevi, lementtisen leikkoavi,
olkisen ojentelevi, petäisen peiputtavi,
veen lepillä liukkoavi märän mättähän nenästä.

"Mene, päivä, viere, vehnä, alene, Jumalan aika!
Kule, päivä, kuusikolle, viere, vehnä, vitsikölle,
karkoa katajikolle, lennä leppien tasalle!
Päästä paimenta kotihin voivatia vuolemahan,
rieskoa repäisemähän, kakkaroita kavamahan!"

Silloin Ilmarin emäntä, paimenen pajattaessa,
Kullervoisen kukkuessa, jo oli vuollut voivatinsa,
itse rieskansa reväisnyt, kakkaransa kaivaellut;
keittänyt vetisen vellin, kylmän kaalin Kullervolle,
jos' oli rakki rasvan syönyt, Musti murkinan pitänyt,
Merkki syönyt mielin määrin, Halli haukannut halunsa.

Lintunen lehosta lauloi, pieni lintu pensahasta:
"Jos oisi aika orjan syöä, isottoman illastella."
Kullervo, Kalervon poika, katsoi pitkän päivän päälle.
Itse tuon sanoiksi virkki: "Jo nyt on aika atrioia,
aika ruoalle ruveta, evähiä etsiskellä."

Ajoi lehmänsä levolle, karjan maata kankahalle;
itse istui mättähälle, vihannalle turpehelle.
Laski laukkunsa selästä, otti leivän laukustansa,
katselevi, kääntelevi. Tuosta tuon sanoiksi virkki:
"Moni on kakku päältä kaunis, kuorelta kovin sileä,
vaan on silkkoa sisässä, akanoita alla kuoren."

Veti veitsensä tupesta leivän leikkaellaksensa:
veitsi vierähti kivehen, kasahutti kalliohon;
terä vieri veitsosesta, katkesi kurauksuesta.

Kullervo, Kalervon poika, katselevi veitsyttänsä,
itse päätyi itkemähän. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Yks' oli veitsi veikkoutta, yksi rauta rakkautta,
isän saamoa eloa, vanhemman varustamata;
senki katkaisin kivehen, karahutin kalliohon,
leipähän pahan emännän, pahan vaimon paistamahan!

"Millä nyt maksan naisen naurun, naisen naurun, piian pilkan,
akan ilkeän evähät, pahan porton paistannaiset?"

Varis vaakkui varvikosta, varis vaakkui, korppi koikkui:
"Oi on kurja kullansolki, ainoa Kalervon poika!
Mit' olet mielellä pahalla, syämellä synkeällä?
Ota vitsa viiakosta, koivu korven notkelmosta,
aja suolle sontareiet, lehmät liejuhun levitä
puolen suurille susille, toisen korven kontioille!

"Kaikoa suet kokohon, karhut kaikki katrahasen!
Suet pistä Pienikiksi, karhut Kyytäksi kyhäise,
aja karjana kotihin, kirjavana kartanolle!
Sillä maksat naisen naurun, pahan vaimon parjaukset."

Kullervo, kalervon poika, itse tuon sanoiksi virkki:
"Malta, malta, hiien huora! Jos itken isoni veistä,
vielä itkenet itseki, itket lypsylehmiäsi."

Otti vitsan viiakosta, katajaisen karjanruoskan;
sorti suohon lehmäkarjan, härät murtohon murenti
puoliksi susien syöä, puolen korven kontioille.
Suet lausui lehmäsiksi, karhut karjaksi rakenti,
minkä pisti Pienikiksi, kunka Kyytäksi kyhäisi.

Lonkui päivä lounahasen, kiertyi keski-illoillensa,
kulki kuusikon tasalle, lenti lehmäslypsykselle.
Tuo pahainen paimen raiska, Kullervo, Kalervon poika,
ajoi kontiot kotihin, susikarjan kartanolle.
Vielä neuvoi karhujansa, susillensa suin puheli:
"Repäise emännän reisi, pure puoli pohkeata,
kun tulevi katsomahan, lyykistäikse lypsämähän!"

Teki luikun lehmän luista, härän sarvesta helinän,
torven Tuomikin jalasta, pillin Kirjon kinterestä.
Lujahutti luikullansa, toitahutti torvellansa
kolmasti kotimäellä, kuuesti kujosten suussa.

Tuop' on Ilmarin emäntä, sepon akka, selvä nainen,
viikon maiotta virovi, ksävoitta kellettävi.
Kuuli suolta soittamisen, kajahuksen kankahalta.
Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Ole kiitetty, Jumala! Torvi soipi, karja saapi!
Mist' on orja sarven saanut, torven raataja tavannut,
kun tuo soitelleen tulevi, toitatellen torvettavi,
puhki korvani puhuvi, läpi pääni läylentävi?"

Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Suolt' on orja sarven saanut, tuonut torven liettehestä.
Jo nyt on karjasi kujalla, lehmät lääväpellon päässä;
saaospa savun panohon, käyös lehmät lypsämähän!"

Sepä Ilmarin emäntä käski muorin lypsämähän:
"Käypä, muori, lypsämähän, raavahat rakentamahan!
Enpä itse ennättäisi taikinan alustehelta."

Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ainapa hyvät emännät, taitavat taloiset vaimot
itse ennen lehmät lypsi, itse raavahat rakenti."

Siitä Ilmarin emäntä sai itse savupanolle,
tuosta lypsylle tulevi. Katsoi kerran karjoansa,
silmäeli siivatoita; sanan virkkoi, noin nimesi:
"Karja on kaunihin näköinen, siivatat sileäkarvat,
kaikki ilveksen iholla, metsän uuhen untuvalla,
tuntuvilla tummelilla, nännillä näpähyvillä."

Lyhmistihe lypsämähän, heittihe heruttamahan.
Veti kerran, tuosta toisen, kohta kolmatta yritti:
susi päälle suimastaikse, karhu päälle kuopaiseikse.
Susi suun revittelevi, karhu kiskoi kinttusuonet,
puri puolen pohkeata, katkoi kannan sääriluusta.

Kullervo, Kalervon poika, sillä kosti piian pilkan,
piian pilkan, naisen naurun, pahan vaimon palkan maksoi.

Ilmarin iso emäntä itse loihe itkemähän,
sanan virkkoi, noin nimesi: "Pahoin teit sä, paimo parka!
Ajoit kotiot kotihin, suet suurille pihoille!"

Kullervo, Kalervon poika, tuopa tuohon vastaeli:
"Pahoin tein mä, paimen parka, et hyvin, emäntä parka!
Leivoit sie kivisen leivän, kakun paistoit kallioisen:
ve'in veitseni kivehen, karahutin kalliohon
ainoan isoni veitsen, sukukuntani kuraksen!"

Sanoi Ilmarin emäntä: "Oi sie paimo, armas paimo!
Myöstytäpä miettehesi, perin lausu lausehesi,
päästä suen suutehista, karhun kynnestä kavista!
Mie sun paioilla parannan, kaatioilla kaunistelen,
syötän voilla, vehnäsillä,rieskamaitosilla;
vuoen syötän raatamatta, toisen työlle työntämättä.

"Kun et jou'u päästämähän, käy pian kerittämähän,
kohta kaaun kuolijaksi, muutun mullan muotoiseksi."

Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kun on kuollet, kuolkosipa, kaotkosi, kun kaonnet!
Sija on maassa mennehillä, kalmassa kaonneihilla,
maata mahtavaisimmanki, leve'immänki levätä."