Neljäsneljättä runo

Kullero, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsik
hivus keltainen, kore, kengän kauto kaunokainen,
itse läksi astumahan luota seppo Ilmarisen,
ennenkuin isäntä saisi naisen kuolon korvihinsa,
painuisi pahoille mielin, tapahtuisi tappelohon.

Läksi soitellen seposta, ilon lyöen Ilman mailta,
kullervoiten kankahalla, patakoitellen palolla:
suo sorahti, maa järähti, kangas vastahan kajahti
Kullervoisen soitantoa, ilkeän ilonpitoa.

Kuului se sepon pajahan. Seppo seisottui pajassa,
sai kujalle kuulemahan, kartanolle katsomahan,
mikä soitanta salolla, kullervointa kankahalla.

Jo näki toet totiset, valehettomat, vakaiset:
näki naisen nukkunehen, kaunoisensa kaatunehen,
kaatunehen kartanolle, kellistynehen keolle.

Siihen seppo seisottihe syämellä synkeällä.
Puuttui yöksi itkemähän, viikoksi vetistämähän.
Mieli ei tervoa parempi, syän ei syttä valkeampi.

Itse Kullervo käveli, astui eelle jonnekunne,
päivän korpia kovia, hiien hirsikankahia.
Illan tullen, yön pimeten päätyi maahan mettähälle.

Siinä istuvi isotoin, armotoin ajattelevi:
"Mikä lie minunki luonut, kuka kurjaisen kuvannut
kuuksi päiväksi kululle, iäkseni ilman alle?

"Kotihinsa muut menevät, majoillensa matkoavat:
mull' on korvessa kotini, kankahalla kartanoni,
tuulessa tulisijani, satehessa saunan löyly.

"Ellöspä, hyvä Jumala, elkösi sinä ikänä
luoko lasta luonnotointa eikä aivan armotointa,
isotointa alle ilman, emotointa ensinkänä,
niinkuin loit minun, Jumala, minun kurjaisen kuvasit,
loit kuin lokkien sekahan, karille meren kajavan!
Päivä pääskyille tulevi, varpusille valkenevi,
ilo ilman lintusille; ei minulle milloinkana,
tule ei päivä polvenensa, ei ilo sinä ikänä!

"En tieä tekijätäni enkä tunne tuojoani.
Liekö telkkä tielle tehnyt, sorsa suolle suorittanut,
tavi rannalle takonut, koskelo kiven kolohon?
"Piennä jäin minä isosta, matalana maammostani.
Iso kuoli, äiti kuoli, kuoli mun sukuni suuri;
jätti mulle jäiset kengät, sukat uhkuiset unohti;
jätti jäisille jälille, pyöriville portahille,
joka suohon sortumahan, likahan litistymähän...

Vaan en nyt iällä tällä, en mä vielä jouakana
soille sotkuportahiksi, silloiksi likasijoille.
Enkä sinnes suohon sorru, kunnes kannan kahta kättä,
viittä sormea viritän, kynttä kymmentä ylennän."

Jopa juohtui mielehensä, puuttui aivohon ajatus
käyä Untamon kylähän, kostoa isonsa kohlut,
ison kohlut, maammon mahlat, itsensä pahoin-piännät.

Sanan virkkoi, noin nimesi: "Vuota, vuota, Untamoinen,
maltapa, sukuni surma! Kun tulen minä sotahan,
tokko saan tuvat tuhaksi, kartanot kekälehiksi?"

Tuli akka vastahansa, siniviitta viian eukko.
Hänpä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Kunne läksit, Kullervoinen, kaaloat, Kalervon poika?"

Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Juohtui mielehen minulle, puuttui aivohon ajatus
mennä tuonne tosialle, käyä Untamon kylähän,
kostoa sukuni surma, ison kohlut, maammon mahlat,
polttoa tuvat tuhaksi, kypeniksi kyyetellä."

Akka tuo sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Ei ole surmattu sukusi, viel' ei kaatunut Kalervo.
On sulla iso elossa, maammo maille tervehenä."

"Oi on armas akkaseni! Sano, armas akkaseni:
missäpä minun isoni, kussa kaunis kantajani?"

"Tuollapa sinun isosi, tuolla kaunis kantajasi
Lapin laajalla rajalla, kalalammin laitehella."

"Oi on armas akkaseni! Sano, armas akkaseni:
mitenkä mä sinne pääsnen, kuten kulkea osannen?"

"Hyvä on sinne päästäksesi, ouonkin osataksesi,
Korven kolkka käyäksesi, joen ranta juostaksesi.
Astut päivän, tuosta toisen, astut kohta kolmannenki,
kulet kohti luotesehen. Vaara vastahan tulevi:
sie astu alatse vaaran, käy vaaran vasenta puolta!
Tuostapa joki tulevi oikealle puolellesi:
käy sitä joen sivua kolmen kosken kuohumitse!
Tulet niemen tutkaimehen, pääyt päähän pitkän kaiskun;
tupa on niemen tutkaimessa, kalasauna kaiskun päässä:
siinäpä iso elävi, siinä kaunis kantajasi,
siinäpä sisaresiki, kaksi kaunista tytärtä."

Kullervo, Kalervon poika, läksi tuosta astumahan.
Astui päivän, tuosta toisen, astui kohta kolmannenki,
kulki kohti luotehesen. Tuli vaara vastahansa:
hän astui alaisin puolin, vaaran lievettä vasenta.
Joutuvi joelle tuosta: astuvi joen sivua,
jokivarrutta vasenta. Kulki kolmen kosken kautta,
tuli niemen tutkaimehen, päätyi päähän pitkän niemen:
tupa oli niemen tutkaimessa, kalasauna kaiskun päässä.

Meni hän tupahan tuosta eipä tunneta tuvassa:
"Mistä vieras veen takoa, kusta kulkijain kotisin?"

"Etkö tunne poikoasi, tunne et lastasi omoa,
jonka Untamon urohot veivät kanssansa kotihin
ison vvaaksan varrellisna, emon värttinän pituisna?"

Emo ennätti sanoa, vaimo vanha lausuella:
"Ohoh poikani poloinen, ohoh kurja kullansolki!
Ettäpäs elävin silmin näitä maita matkaelet,
kun jo itkin kuolleheksi, jo kauan kaonneheksi!

"Kaks' oli poikoa minulla, kaksi kaunista tytärtä.
Niist' oli osattomalta kaksi vanhinta kaonnut:
poika suurehen sotahan, tyttö tietämättömihin.
Poikani tuli takaisin, eipä tyttö tullekana."

Kullervo, Kalervon poika, itse ennätti kysyä:
"Kunne tyttösi katosi, minne sai sisarueni?"

Emo tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Tuonne tyttöni katosi, tuonne sai sisaruesi:
läksi marjahan metsälle, alle vaaran vaapukkahan;
sinnepä kana katosi, lintu kuoli liian surman,
surmahan sanattomahan, nimen tietämättömähän.

"Kenen tyttöä ikävä? Kenen muun, kun ei emonsa!
Emon etso eelimmäisnä, emon etso, emon kaiho.
Läksinpä, emo poloinen, etsimähän tyttöäni;
juoksin korvet kontiona, salot saukkona samosin.
Etsin päivän, tuosta toisen, etsin kohta kolmannenki.
Päivän kolmennen perästä, viikon päästä viimeistäki
nousin suurelle mäelle, korkealle kukkulalle.
Huusin tuosta tyttöäni, kaonnutta kaihoelin:
'Missä olet, tyttöseni? Tule jo, tyttöni, kotihin!'

"Noinpa huusin tyttöäni, kaonnutta kaipaelin.
Vaarat vastahan saneli, kankahat kajahtelivat:
'Elä huua tyttöäsi, elä huua, hoilaele!
Ei se saa sinä ikänä, ei paloa polvenansa
emon entisen tiloille, taaton vanhan valkamoille.'"