Viidesneljättä runo

Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi,
sai tuosta elelemähän alla varjon vanhempien;
ei saanut älyämähän, miehen mieltä ottamahan,
kun oli kaltoin kasvateltu, tuhmin lasna tuuiteltu
luona kalton kasvattajan, tuon on tuhman tuuittajan.

Poika työlle työnteleikse, raaolle rakenteleikse.
Kaalasi kalastamahan, nuotan suuren souantahan.
Itse tuossa noin sanovi, airo käessä arvelevi:
"Veänkö väen mukahan, souan tarmoni takoa
vai veän asun mukahan, souan tarpehen takoa?"

Perimies perältä lausui, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jos veät väen mukahan, souat tarmosi takoa,
et vetäne purtta poikki etkä hankoja hajalle."

Kullervo, Kalervon poika, veälti väen mukahan,
souti tarmonsa takoa: souti poikki puiset hangat,
katajaiset kaaret katkoi, venon haapaisen hajotti.

Sai Kalervo katsomahan. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei sinusta soutajaksi! Souit poikki puiset hangat,
katajaiset kaaret katkoit, koko haapion hajotit!
Mene nuotan tarvontahan! Lienet tarpoja parempi."

Kullervo, Kalervon poika, meni nuotan tarvontahan.
Itse tuossa tarpoimelta sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tarvonko olan takoa, pane miehuuen nojassa!"

Kullervo, Kalervon poika, tarpaisi olan takoa,
pani miehuuen nojassa: ve'en velliksi seotti,
tarpoi nuotan tappuroiksi, kalat liivaksi litsotti.

Sai Kalervo katsomahan. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei sinusta tarpojaksi! Tarvoit nuotan tappuroiksi,
ruumeniksi pullot rouhit, selykset paloin paloitit!
Lähe viemähän vetoja, maarahoja maksamahan!
Lienet matkassa parempi, taipalella taitavampi."

Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi,
hivus keltainen, korea, kengän kauto kaunokainen,
läksi viemähän vetoja, maajyviä maksamahan.

Vietyä vetoperänsä, maajyväset maksettua
rekehensä reutoaikse, kohennaikse korjahansa.
Alkoi kulkea kotihin, matkata omille maille.

Ajoa järyttelevi, matkoansa mittelevi
noilla Väinön kankahilla, ammoin raatuilla ahoilla.

Neiti vastahan tulevi, hivus kulta hiihtelevi
noilla Väinön kankahilla, ammoin raatuilla ahoilla.

Kullervo, Kalervon poika, jo tuossa piättelevi;
alkoi neittä haastatella, haastatella, houkutella:
"Nouse, neito, korjahani, taaksi maata taljoilleni!"

Neiti suksilta sanovi, hiihtimiltä hiioavi:
"Surma sulle korjahasi, tauti taaksi taljoillesi!"

Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi,
iski virkkua vitsalla, helähytti helmivyöllä.
Virkku juoksi, matka joutui, tie vieri, reki rasasi.
Ajoa järyttelevi, matkoansa mittelevi
selvällä meren selällä, ulapalla aukealla.

Neiti vastahan tulevi, kautokenkä kaaloavi
selvällä meren selällä, ulapalla aukealla.

Kullervo, Kalervon poika, hevoista piättelevi,
suutansa sovittelevi, sanojansa säätelevi:
"Tule korjahan, korea, maan valio, matkoihini!"

Neiti vastahan sanovi, kautokenkä kalkuttavi:
"Tuomi sulle korjahasi, Manalainen matkoihisi!"

Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi,
iski virkkua vitsalla, helähytti helmivyöllä.
Virkku juoksi, matka joutui, reki vieri, ti lyheni.
Ajavi karettelevi, matkoansa mittelevi
noilla Pohjan kankahilla, Lapin laajoilla rajoilla.

Neiti vastahan tulevi, tinrinta riioavi
noilla Pohjan kankahilla, Lapin laajoilla rajoilla.

Kullervo, Kalervon poika, hevoistansa hillitsevi,
suutansa sovittelevi, sanojansa säätelevi:
"Käy, neito, rekoseheni, armas, alle vilttieni,
syömähän omeniani, puremahan päähkeniä!"

Neiti vastahan sanovi, tinarinta riuskuttavi:
"Sylen, kehno, kelkkahasi, retkale, rekosehesi!
Vilu on olla viltin alla, kolkko korjassa eleä."

Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi,
koppoi neion korjahansa, reualti rekosehensa,
asetteli taljoillensa, alle viltin vieritteli.

Neiti tuossa noin sanovi, tinarinta riitelevi:
"Päästä pois minua tästä, laske lasta vallallensa
kunnotointa kuulemasta, pahalaista palvomasta,
tahi potkin pohjan puhki, levittelen liistehesi,
korjasi pilastehiksi, rämäksi re'en retukan!"

Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi,
aukaise rahaisen arkun, kimahutti kirjakannen;
näytteli hope'itansa, verkaliuskoja levitti,
kultasuita sukkasia, vöitänsä hopeapäitä.

Verat veivät neien mielen, raha muuttui morsiamen,
hopea hukuttelevi, kulta kuihauttelevi.

Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi,
tuossa neittä mairotteli, kuihutteli, kutkutteli,
käsi orosen ohjaksissa, toinen neitosen nisoissa.
Siinä neitosen kisasi, tinarinnan riu'utteli
alla vaipan vaskikirjan, päällä taljan taplikkaisen.

Jo antoi Jumala aamun, toi Jumala toisen päivän.
Niin neiti sanoiksi virkki, kysytteli, lausutteli:
"Mist' olet sinä sukuisin, kusta, rohkea, rotuisin?
Lienet suurtaki sukua, isoa isän aloa."

Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi:
"En ole sukua suurta, enkä suurta enkä pientä,
olen kerran keskimäistä: Kalervon katala tyttö,
tyhjä tyttö tuiretuinen, lapsi kehjo keiretyinen.

"Ennen lasna ollessani emon ehtoisen eloilla
läksin marjahan metsälle, alle vaaran vaapukkahan.
Poimin maalta mansikoita, alta vaaran vaapukoita;
poimin päivän, yön lepäsin. Poimin päivän, poimin toisen;
päivälläpä kolmannella en tiennyt kotihin tietä:
tiehyt metsähän veteli, ura saatteli salolle.

"Siinä istuin jotta itkin. Itkin päivän jotta toisen;
päivänäpä kolmantena nousin suurelle mäelle,
korkealle kukkulalle. Tuossa huusin, hoilaelin.
Salot vastahan saneli, kankahat kajahtelivat:
'Elä huua, hullu tyttö, elä, mieltöin, melua!
Ei se kuulu kumminkana, ei kuulu kotihin huuto.'

"Päivän päästä kolmen, neljän, viien, kuuen viimeistäki
kohennihin kuolemahan, heitihin katoamahan.
Enkä kuollut kuitenkana, en mä kalkinen kaonnut!

"Oisin kuollut, kurja raukka, oisin katkennut, katala,
äsken tuosta toisna vuonna, kohta kolmanna kesänä
oisin heinänä helynnyt, kukoistellut kukkapäänä,
maassa marjana hyvänä, punaisena puolukkana,
nämä kummat kuulematta, haikeat havaitsematta."

Sai toki sanoneheksi, kerran kertoelleheksi:
heti repsahti re'estä, siitä juoksihe jokehen,
kosken kuohu'un kovahan, palavahan pyörtehesen.
Siihen surmansa sukesi, kuolemansa kohtaeli;
löyti turvan Tuonelassa, armon aaltojen seassa.

Kullervo, Kalervon poika, pyyhältihe korjastansa,
alkoi itkeä isosti, valitella vaikeasti:
"Voi poloinen, päiviäni, voipa, kurja, kummiani,
kun pi'in sisarueni, turmelin emoni tuoman!
Voi isoni, voi emoni, vi on valtavanhempani!
Minnekä minua loitte, kunne kannoitte katalan?
Parempi olisin ollut syntymättä, kasvamatta,
ilmahan sikeämättä, maalle tälle täytymättä.
Eikä surma suorin tehnyt, tauti oike'in osannut,
kun ei tappanut minua, kaottanut kaksiöisnä."

Veitsen länkensä levitti, rauoin rahnoi rahkehensa,
hyppäsi hyvän selälle, hyvän laukin lautasille.
Ajavi palasen maata, pikkaraisen piirreltävi,
päätyvi ison pihoille, oman taaton tanterelle.

Emo päätyvi pihalle: "Oi emoni, kantajani!
Kun oisit, emo kuluni, synnyteltäissä minua
pannut saunahan savua, lyönyt saunan salpa päälle,
tukahuttanut savuhun, kaottanut kaksiöisnä,
vienyt hurstilla vetehen, upotellut uutimella,
luonut tuutusen tulehen, liekun lietehen sysännyt!

"Oisiko kylä kysynyt: 'Missä tuutunen tuvasta,
mitä sauna salpa päällä?' Sinä oisit vastannunna:
'Tuutusen tulessa poltin, liekun liesivalkeassa.
Saunassa te'in ituja, ma'ustelin maltahia.'"

Emo ennätti kysyä, vanhempansa tutkaella:
"Mi sinulla, poikaseni, mikä kumma kuulumassa?
On kuin Tuonelta tulisit, Manalalta matkoaisit!"

Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi:
"jo nyt on kummat kuulununna, turmiot tapahtununna,
kun pi'in oman sisaren, turmelin emoni tuoman!

"Tulin viennästä vetojen, maarahojen maksannasta.
Päätyi neito vastahani; mie tuota kisauttelin:
se oli sisarueni, se oman emoni lapsi!

"Se jo surmansa sukesi, kuolemansa kohtaeli
kosken kuohu'un kovahan, palavahan pyörtehesen.
Itse en nyt tieäkänä, arvoa, älyäkänä,
kunne surmani sukean, kunne, kurja, kuoletaime:
suuhun ulvovan sutosen, karhun kiljuvan kitahan
vainko vatsahan valahan, meren hauin hampahisin?"

Emo tuon sanoiksi virkki: "Ellös menkö, poikaseni,
suuhun ulvovan sutosen, karhun kiljuvan kitahan
eläkä vatsahan valahan, hauin hirmun hampahisin!
Onpa suurta Suomen nientä, sankoa Savon rajoa
piillä miehen pillojansa, hävetä pahoja töitä,
piillä vuotta viisi, kuusi, ynnähän yheksän vuotta,
kunnes aika armon tuopi, vuoet huolen huojentavi."

Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi:
"Enkä lähe piilemähän, en, paha, pakenemahan!
Lähen Surman suun esille, Kalman kartanon oville,
suurille sotasijoille, miesten tappotanterille:
viel' on Unto oikeana, mies katala kaatamatta,
kostamatta taaton kohlut, maammon mahlat maksamatta,
muistamatta muutki vaivat, itseni hyvin-piännät."